EräViikinkien Tomi Rastaan kokemus valmentajana on poikkeuksellinen – Nuoret ovat muuttaneet enemmän minua valmentajana kuin minä heitä pelaajina

Haastattelija hengästyy jo alkumetreillä, kun haastateltava EräViikinkien päävalmentaja Tomi Rastas luettelee kaikkien niiden salibandyseurojen nimiä, joiden toiminnassa hän ollut mukana pitkän uransa aikana.

Lista on loputon.

Osa Rastaan edustamista seuroista on kadonnut jo historiaan hämärään. Varttuneempi väki muistaa esimerkiksi Liukkaat Tossut, LiTo, joka aikoinaan pelasi jopa divaritasolla. Rastaan valmentamassa joukkueessa pelasivat muun muassa veljekset Cay ja Tedy Salutskij sekä Marko ja Petri Lahikainen sekä muusikkona paremmin tunnetuksi tullut Lenni-Kalle Taipale.

Tuskin Suomessa on Rastaan lisäksi toista salibandyn divari- ja liigatasolla yhtä pitkään yhtäjaksoisesti toiminutta valmentajaa. Muutenkin kolmisenkymmentä vuotta on lajihistoriaa jo takana, ja mikäli Tomin tuntien, loppua ei näy. Sen verran suuri on Rastaan intohimo lajia kohtaan.

”Tompan” tarinasta ei tee poikkeuksellista pelkästään lajikokemus, vaan myös muutamat normiarkeen liittyvät yksityiskohdat. On hämmästyttävää, miten kuusihenkisen ja kahden koiran perheen aikataulut on saatu sovitettua, kun salibandy on kuitenkin vienyt ison osan perheenisän ajasta, etenkin iltaisin.

Aikataulujen toteuttaminen kuulostaa liki mahdottomalta, kun Tomilla ei ole ajokorttia. Matkaa kotoa hallille ja takaisin on tehty aina julkisilla kulkuvälineillä. Miltä kuulostaa juna-juna-bussi-yhdistelmä ja harjoitusten jälkeen sama kuvio ennen kuin olet takaisin kotona?

– Myös puolisoni Maarit on innostunut salibandystä. Hän toimii ErVi:n naisten liigajoukkueen huoltajana. Perheemme tytötkin, Noora ja Neea, ovat pelanneet liigatasolla. Nuorimmaiset pojat, Niklas ja Eelis, eivät ole olleet päivääkään hoidossa, sillä isä, jonka oma duuni on iltapainotteista, on aina ollut päivisin kotona. Vaimo on myös joustanut työvuoroissaan, kun itselläni on ollut esimerkiksi pelejä ym. Ja kun kuljet julkisilla, voit matkan aikana tehdä töitäkin.

Rastaan apuna EräViikinkien miesten liigajoukkueen valmennuksessa on tuttu mies, Oskari Saari. Kaverit ovat tunteneet toisensa jo lapsuudesta asti.

– Oskari kertoi, että he ovat perustamassa salibandyjoukkuetta. Päätin lähteä siihen mukaan. Aloitimme kolmosdivarista nimellä Espoon Tikka. Pian siitä tuli Oilersin junnujoukkue ja valmentajatkin tulivat Oilersista. Olin silloin 17-vuotias. En ole siis juurikaan ikäni puolesta pelannut junnupelejä, ainoastaan kolmosdivaria.

Rastaan oma pelaajaura jäi lyhyeksi, mutta valmennus kiinnosti heti lajiin hurahtanutta nuorukaista.

– Pian siirryin junnujoukkueen taustalle huoltajaksi ja apuvalmentajaksi. Siihen aikaan se ei vielä ollut varsinaista valmentamista, mutta kipinä syttyi. Oskarinkin kanssa valmensimme pikkujunnuja, ja silloin päätimme, että vielä joku päivä valmennamme yhdessä liigaa. Aika monta vuotta siinä näemmä meni.

Junnuista tuli aika siirtyä isompiin ympyröihin.

– LiTo:sta otettiin yhteyttä ja pyydettiin sinne valmentajaksi. Nousimme kakkosdivarista ykköseen. Siitä lähtien olen valmentanut joko divarissa tai liigassa.

Siirrosta Kirkkonummelle tuli ikimuistoinen, vaikka alku olikin vaikea.

– Ensimmäinen kausi Rangersissa oli vaikea, kun nuori poika Stadista tuli valmentajaksi. Joukkueessa oli paljon kokeneita pelaajia. Ilmeni vastarintaa, kun useat pelaajat olivat minua paljon vanhempia. Toisella kaudella osa vanhemmista lopetti ja saatiin nuorempia tilalle. Moni oletti että putoamme, mutta saimmekin aikaiseksi Kirkkonummelle melkoisen salibandybuumin. Pelasimme aktiivista peliä kovaa karvaamalla ja noustiin kaikkien yllätykseksi liigaan.

Rangers säilyi liigassa, mutta AC HaKi:sta tullut tarjous oli houkutteleva.

– Halusin uusia haasteita ja olin innokas oppimaan uutta. HaKi:lla oli hyvä joukkuekin. Ensimmäinen kausi meni hyvin, pääsimme pudotuspeleihin. Toisella kaudella pudottiin divariin, kun hävisimme karsintojen kautta viidennen pelin jatkoajalla NST:tä vastaan.

Rastaan tie EräViikinkehin, tai tarkemmin vielä silloin Tapanilan Erään, kulki toistamiseen Rangersin ja Westend Indiansin kautta. Salibandystä ja valmentamisesta oli tullut Tomille kokopäivätyö.

– En ole ikinä saanut kenkää enkä ole polttanut siltojani. Mitään dramaattista ei ole koskaan liittynyt siirtoihini.

Aikuisjoukkueiden ohessa Rastas on valmentanut useita juniorijoukkueita eri seuroissa. Menestys on ollut mainio. Jopa niin hyvä, että Tomi joutuu miettimään pidempään muistaakseen kaikki juniorisarjojen SM-mitalinsa.

– Mitaleja on toistakymmentä. Olen ollut mukana voittamassa Oilersin, Rangersin ja Indiansin ensimmäistä SM-mitalia junioreissa. Junnumestaruuksia on yhteensä neljä, SM-hopeaa neljä tai viisi, pronssejakin saman verran. Vaikea muistaa, kun olen valmentanut niin monessa seurassa. Olen voittanut Suomen mestaruuden juniori-ikäisten Jani Kukkolan ja Lauri Kapasen valmentajanakin. Valmensin silloin samalla HaKi:n liigajoukkuetta ja Erän junnujoukkuetta. Nykyään ei varmaan tällainen järjestely onnistuisi.

Kun on aloittanut valmentamisen jo 1990-luvulla, Rastas on nähnyt, miten valmennusmenetelmät ovat muuttuneet.

– Nykynuoret ovat ihan erilaisia kuin pari vuosikymmentä sitten, joten olen joutunut muokkaamaan todella paljon valmennustyyliäni. Ennen se oli enemmänkin huutamista ja käskyttämistä. Itsekin lähdin siihen aikoinaan mukaan. Nykynuoret ovat fiksumpia. He ovat tottuneet keskustelemaan, joten asioita käydään läpi ihan eri tavalla.

Aika on siis toinen kuin Rastaan aloittaessa.

– Saunailloistakin sen huomaa. Nekin ovat erilaisia nykyään kuin aikaisemmin. Esimerkiksi juomisten määrä on vähentynyt pieneen osaan. Monet nuoret eivät juo lainkaan alkoholia. Voisi sanoa, että nuoret ovat muuttaneet enemmän minua valmentajana kuin minä heitä pelaajina.

Kun Rastas siirtyi Tapanilan Erään jo kymmenisen vuotta sitten, hän pääsi seuraamaan aitiopaikalta kahden seuran, Erän ja SSV:n yhdistymistä.

– Se oli shokki. Tieto tuli täysin puskista kaikille seuratyöntekijöille, ilman ennakkovaroitusta. Muistan, miten molempien liigajoukkueiden pukukopissa yhdistyminen oli iso pettymys. Monelle tuli jopa vastareaktio, eli ei olisi halunnut pelata lainkaan fuusiojoukkueessa. Uuden seuran yhdistelmänimikään ei oikein taipunut kenenkään suuhun. Sille naureskeltiin.

Alkuhämmennyksen jälkeen Rastas ymmärsi nopeasti yhdistymisen tuomat hyödyt.

– Osasin suhtautua, kun itselläni oli kokemusta muistakin seuroista. Olihan seurojen yhdistymisiä pääkaupunkiseudulla tapahtunut aikaisemminkin. Erä ja SSV olisivat joka tapauksessa jollain aikavälillä syöneet toisensa. Kilpailu oli niin ankaraa. Yhdistymisen taustalla olivat järkisyyt ja vähän ajan kuluttua monet huomasivat, mikä mahdollisuus yhdistymiseen liittyi.

Mikä on ollut toistaiseksi urasi hienoin hetki?

– Todella paha kysymys, on vaikeaa nostaa vain yhtä. Ehkä kuitenkin Rangersin kanssa tehty liiganousu. Se synnytti Kirkkonummelle melkoisen salibandybuumin. Oli hienoa nähdä, kun koko kylä eli mukana.

Mikä on ollut kovin pettymys?

– Tämä on helppo. Se on tappio Superfinaalissa Classicia vastaan.

Mitkä ovat vahvuutesi valmentajana ja mitä pitää vielä kehittää?

– Kokemus. Nykyään ei tule juurikaan tilanteita vastaan, mitä ei olisi aikaisemmin kokenut. Intohimo lajia kohtaan on edelleen suuri. Pyrin luomaan joukkueeseeni hyvän ilmapiirin. Ihan kaikkea pitää kehittää. Psyykkistä ja taktista puolta. Fyysistä harjoittelua. Maailma muuttuu ja itsekin pitää muuttua siinä mukana. Pelissä tulee noin viiden vuoden välein muotivirtauksia ja niihin pitää osata reagoida.

Mitä harva ihminen tietää sinusta?

– Olen innokas jääkiekon seuraaja. NHL-otteluita tulee katsottua paljon.

Mikä on tavoitteesi salibandyssä?

– Voittaa Suomen mestaruus aikuisissa ja päästä valmentajana kansainvälisille kentille.

ETUSIVU

Yhteistyössä

Jälkipeli kurkistaa kulissien taakse.
Nostaa esiin urheilun arjen sankareita ja mielenkiintoisia tarinoita, jotka harvemmin saavat julkisuutta. Yli lajirajojen. Herkullisimmatkaan tarinat eivät katoa, vaan löytyvät Jälkipeli-sivuilta. Kerro oma ehdotuksesi, niin Jälkipeli tulee paikalle!