UUSIMAA / HELSINKI – Ravintola Olivia.
Väkeä lappaa sisälle tasaisena virtana. Sunnuntai-iltapäivänä ei juurikaan näy vapaita paikkoja. Vasta-avattu Helsingin päärautatieaseman italialaistyylinen Olivia-ravintola herättää kiinnostusta. On mielenkiintoista nähdä, miten nykyaikainen ravintola istuu historialliseen ympäristöönsä.
Yleensä rautatieasemat ovat läpikulkupaikkoja, jonne saavutaan ja jatketaan matkaa. Helsingin päärautatieasemasta on tullut paikka, josta ei tarvitse lähteä minnekään. Sinne voi nykyisin tulla helsinkiläinenkin, joka ei olisi edes lähdössä matkalle.
Pääkaupungin nähtävyydet eivät enää ole rautatieaseman ovien ulkopuolella, vaan jo itse asemalla. Aikaa kannattaa siis varata Helsinki-retkellä myös juna-aseman uuteen ilmeeseen tutustumiseen.
Arkkitehti Eliel Saarisen suunnittelemasta ikonisesta rautatieasemasta on tullut muutosten myötä kaupunkilaisten viihtyisä olohuone. Yli 100 vuotta vanhaan arvorakennukseen on entisöity muun muassa tyylikäs hotelli (Scandic Grand Central) ja rautatieaseman länsikulmassa sijaitsevat, jonka käytössä oleva tila on tähän asti ollut suljettu yleisöltä. Tilassa on aiemmin ollut VR:n toimisto- ja sosiaalitiloja.
Eniten huomiota on saanut entiseen lippuhalliin avattu Olivia-ravintola. Eikä syyttä.
Helsingin päärautatieasema on Saarisen Suomessa toteutetuista töistä kansainvälisesti ehkä kaikkein tunnetuin. Rakennus kuuluu Helsingin keskustan maamerkkeihin, jonka jokainen suomalainen tunnistaa valokuvistakin, onhan se Suomen rakennustaiteen tunnetuimpia teoksia.
Saarisen suunnitelmalla oli omat esikuvansa ja se on vastaavasti ollut esikuvana monille muille asemarakennuksille. Onpa Helsingin päärautatieasema julistettu jopa maailman kauneimmaksi rautatieasemaksi.
Alun perin nykyisen aseman paikalla oli arkkitehti Carl Albert Edelfeltin suunnittelema rakennus. Se tuli tarpeeseen, kun Suomen ensimmäinen ratayhteys Helsingistä Hämeenlinnaan valmistui 1862. Kun Helsinki kehittyi nopeasti pikkukaupungista suurkaupungiksi, asemarakennus kävi ahtaaksi. Järjestetyn arkkitehtikilpailun voitti Eliel Saarinen ehdotuksellaan Siipipyörä maapallolla.
Saarisen alkuperäinen ehdotus oli hyvin kansallisromanttinen muistuttaen aseman vieressä sijaitsevaa Kansallisteatteria. Suunnitelma saikin osakseen ankaraa kritiikkiä. Niinpä Saarinen teki suunnitelmiinsa muutoksia. Uutta rautatieasemaa ryhdyttiin rakentamaan joulukuussa 1905, mutta valmista tuli vasta vuonna 1919. Ensimmäinen maailmansota keskeytti rakentamisen.
Asemarakennuksen kellotornikin kuuluu Helsingin tunnettuihin maamerkkeihin. Se oli valmistuessaan kaupungin korkein torni. Siitä tuli suosittu näköalapaikka, johon myytiin alkuaikoina pääsylippuja.
Asemanrakennuksen pääsisäänkäynnin molemmilla puolilla olevat graniittiset veistokset Lyhdynkantajat, on suunnitellut kuvanveistäjä Emil Wikström. Tosin Saarinen piirsi julkisivusuunnitelmiinsa yksityiskohtia, joissa patsaat oli jo kuvattu.
Toinen arvokas taideteos, Pielisen aaltoja kuvaava iso maalaus, oli alun perin ikuistettu ensimmäisen luokan ravintolan takaseinälle. Nykyään samassa tilassa on Burger King -ketjun hampurilaisravintola. Amerikkalaisen ketjuravintolan tulo rautatieaseman Eliel-saliin aiheutti ennakkoon pahennusta, mutta hyvin teos sopii uudistettuun ympäristöönkin.
On selvää, kun kyseessä on eräs Suomen tarkimmin suojeltu arvorakennus, tapahtuvat muutostyöt alkuperäisen arkkitehtuurin ehdoilla. Eliel Saarinen suunnitteli myös asemarakennuksen ravintolan huonekaluja ja valaisimia. Museovirasto on pitänyt huolen, että historiaa on kunnioitettu.
Nyt on mahdollista Helsingin päärautatieasemalla nauttia italialaista pitsaa norjalaisomistuksessa olevassa Olivia-ravintolassa. Sijaintihan on mitä upein. Hienompaa paikkaa ravintolalle ei voisi Helsingissä olla, onhan rautatieasema suomalaisen arkkitehtuurin helmi.
Uuden ravintolan myötä arkkitehti Saarisen suunnittelema tila on palautettu alkuperäiseen käyttöönsä, sillä siinä sijaitsi aina vuoteen 1958 saakka kolmannen luokan matkustajien ravintola ja odotustila. Sen jälkeen se toimi lipunmyyntilana ja viimeksi se oli lyhyen aikaa kulttuuritilana.
Ja näkyhän on mitä komein. Yli 300-paikkaiseen oliivipuiden koristelemaan ravintolaan tulvii valoa isoista ikkunoista. Vanhan rakennuksen Saarisen suunnittelemat yksityiskohdat pääsevät oikeuksiinsa. Italialaisuus on yhdistetty kokonaisuuteen pieteetillä. Ravintolan kautta pääsee myös Kaivokadun puolelle rakennetulle aurinkoiselle terassille.
Kyse ei ole hienostoravintolasta, vaan ruokalistalta löytyy tuttuja antipastoja, pizzaa, pastaa, risottoja, pääruokia, salaatteja ja jälkiruokia. Pitsan paistamista varten Italiasta tuotiin neljäntoista pitsan kiviuuni.
Hinnatkin ovat kohtuullisia, sillä pizzat ja pastat maksavat 15-20 euroa, pääruoat paristakympistä ylöspäin. Ravintola kertoo, että valmistukseen käytetyistä raaka-aineista tulisi 80 prosenttia suoraan Italiasta.
Kun ravintolassa asiakaspaikkoja on useampi sata ja paikassa on pöytiin tarjoilu, tarvitaan paljon henkilökuntaa. Voi vain ihmetellä, millainen haaste on ollut löytää Suomesta riittävästi ravintola-alan koulutettua työvoimaa. Osa henkilökunnasta puhuukin kotikielenään muuta kuin suomea.
