Takana tuhansia kilometrejä taivalta Etelä-Amerikassa, toistakymmentä lentoa, taksi- ja bussimatkoja, talsimista rämeikössä, kiipeilyä vuoristossa, kolme ripulia ja viikon kärvistelyä vuoristotaudissa.
Matkan tässä vaiheessa aistit ovat turtuneet. Aivojen kovalevylle on tallentunut satoja yksityiskohtia ja elämyksiä. Onneksi enää yksi kohde jäljellä: Iguassun putoukset, eräs Etelä-Amerikan hienoimmista luonnonnähtävyyksistä. Niiden kokemiseen riittävät silmät ja korvat.
Asustelen leuhkasti matkani viimeiset päivät. Ensimmäisen luokan Sheraton-hotellini sijaitsee putousten kupeessa. Huoneeni ikkunasta on suora näkymä suurelle luonnonnäytelmälle. Minua ennen paikalle ehti espanjalainen löytöretkeilijä Alvar Nunes, joka näki putoukset ensimmäisenä eurooppalaisena vuonna 1541. Samalla hän kohtasi alueen alkuperäiset asukkaat tupi-guaraani-intiaanit. Heille paikka oli pyhä.
Intiaanit kutsuivat putouksia osuvasti nimellä ”paikka, jossa pilvet kohtaavat”. Putousten yllä vedestä nousevat vesipisarat muodostavat usvaisen sumun, joka käärii ympäröivän sademetsän kosteaan harsoon. Alvar Nunes nimesi putoukset Pyhä Marian putouksiksi. Nimi vaihtui myöhemmin intiaanikieliseksi nimeksi Iguassu, Suuri vesi.
Kahden maan rajalla
Iguassun putoukset sijaitsevat osittain Brasiliassa, osittain Argentiinassa. Paraguaykaan raja ei ole kaukana. Kolme neljäsosaa putouksista on Argentiinan puolella, mutta Brasilian puolella näkymät ovat vieläkin komeammat. Sanotaankin, että Argentiina esittää näytöksen, mutta katsomo on Brasilian puolella.
Iguassun putoukset ovat syntyneet samannimisen joen jyrkkään mutkaan. Yli 1000 kilometriä pitkä joki laskee putousten jälkeen kolmen valtion rajalla Parana-jokeen. Matkan varrella Iguassuun on yhtynyt useita sivujokia. Alajuoksulla vesimäärä on valtava ja vesimassojen pauhu on huumaava. Jylinä kuuluu useamman kilometrin päähän. Iguassun putoukset ovat korkeammat kuin Niagara Kanadan ja Yhdysvaltain rajalla sekä leveämmät kuin Victorian putoukset Afrikassa.
Syrjäisestä sijainnistaan huolimatta putouksilla käy valtava määrä turisteja, yli miljoona vuodessa. Iguassun kansallispuiston alueella on vain kaksi hotellia. Toinen Argentiinan puolella, toinen Brasilian puolella. Itse olen majoittuneena ensiksi mainittuun. Koska voin lähteä aamulla aikaisin liikkeelle, vältän keskipäivän turistimassat. Illalla, kun puisto sulkeutuu, voi yhä ihailla paratiisimaisemia suoraan hotellihuoneeni parvekkeelta.
Maastossa valmiita reittejä
Putouksiin tutustutaan kävellen, tosin Argentiinan puolella alkumatka taittuu kapearaiteisella junalla. Maastoon on merkitty polkuja. Ne kulkevat paikoitelle aivan jyrkänteen reunoilla. Vesiputouksia voi ihailla lähietäisyydeltä eri tasoilta ja eri kulmista. Koko alueella on 275 putousta, jotka syöksyvät alas lähes 100 metrin korkeudesta. Komeimmille paikoille on rakennettu kävelysiltoja putousten päälle. Vesimassat putoavat alas jylisten kastaen samalla katsojat liki läpimäriksi.
Jokainen matkailija käyt tutustumassa putouksiin myös Brasilian puolella. Kostean höyryävä ilma johtaa putousten komeimmalle kohdalle, Paholaisen nieluun (Garganta del Diablo). Kävelysilta johtaa keskelle jyliseviä vesimassoja. Suuret värikkäät sateenkaaret kaartuvat putouksen ylle. Näkymä on huumaava. Sitä ei pilaa edes yläpuolella pörräävät helikopterit, joista turistit voivat ihailla satumaista näkymää yläilmoista. Osa vierailijoista tutustuu putouksiin matkaamalla kumiveneellä aivan putousten alle.
Iguassun kansallispuiston alueella asuu runsas eläimistö, joista osa on harvinaisia. Sademetsän siimeksessä piilossa turisteilta elää jaguaareja, oselotteja ja tapiireja. Sen sijaan vierailijoilta ruokaa kähveltäviä nenäkarhuja ja aluskasvillisuudessa vipeltäviä isojakin liskoja näkee helposti. Puiden oksilla istuu värikkäitä papukaijoja ja tukaaneja. Täällä on havaittu lähes 400 lintulajia ja 70 nisäkäslajia. Eri kasvilajeja orkideoista saniaisiin on laskematon määrä
Itaipun voimalaitos
Maailman toiseksi suurimman Itaipun sähkövoimalaitoksen tehot, kaksikymmentä 700 megawatin turbiinia, ovat amatöörille vaikeasti ymmärrettäviä. Valtavista mittasuhteista kertoo kuitenkin se, että pelkästään tämän yhden voimalaitoksen tehot riittäisivät koko Suomen energiatarpeisiin. Yhdellä turpiinilla sähkötettäisiin vaivatta koko Helsinki.
Itaipu sijaitsee Parana-joessa Brasilian ja Paraguayn rajalla. Tarve jättikokoisen padon rakentamiselle syntyi, kun Brasilian väestö ja talous kasvoivat voimakkaasti 1960-luvulla. Vesivoima, jota Brasiliassa on runsaasti, katsottiin ratkaisuksi energiatarpeen tyydyttämiseen. Kahden maiden välinen patohankesopimus saatiin aikaiseksi vuonna 1966, mutta rakentamiseen päästiin vasta vuonna 1975.
Padon toteutuminen oli jättimäinen hanke. Aikaa sen valmistumiseen meni yhdeksän vuotta. Alkuvaiheessa ennen valutöitä Parana-joen kulkureittiä piti muuttaa. Samalla perustettiin asiantuntijoiden muodostama luonnonsuojeluosasto tarkkailemaan muutoksia ympäröivässä luonnossa ja veden laadussa. Tekojärven alle jääneiden maatilojen asukkaiden tuli muuttaa alueelta pois. Osa siirtyi padonrakentajiksi. Parhaimmillaan rakennusvaiheen aikana täällä työskenteli 40 000 miestä. Harvaan asutulle alueelle syntyi kokonaan uusi kaupunki.
Itaipu on molempien valtioiden Brasilian ja Paraguayn omistuksessa. Jälkimmäiselle riittää vain yksi turbiini. Lopun tehoista se myy Brasilialle, joka pystyy tyydyttämään Itaipun avulla neljäsosan maan energiatarpeesta.
Padon rakentamiseen käytettiin 12 miljoonaa kuutiota betonia. Käytetty teräsmäärä riittäisi liki 400 Eiffel-torniin. Korkeimmillaan kahdeksan kilometriä pitkä patovalli kohoaa 195 metrin korkeuteen, joka vastaa 65-kerroksista pilvenpiirtäjää. Valtavan Inarinjärven kokoisen tekojärven pinta nousi 100 metriä. Juoksutettavan veden väri on ruskeaa runsaan sedimentin vaikutuksesta. Liettyminen on täälläkin ongelma.
