Heikki Sankari on asettautunut perheineen tänne. Perhe asuu vankilanjohtajan käytössä olleen rakennuksen yläkerrassa. Alakerrassa toimii Cafe Kakola ja pihan entiseen hevostalliin on sijoitettu mielenkiintoinen Kakolanmäen museo.
Jälkimmäistä ei pidä sekoittaa alueella järjestettäviin opastettuihin kävelykierroksiin. Kakolanmäen museo on omistajansa itsensä rakentama yksityinen museo.
Kakolanmäen muutostyöt pääsivät alkuun vuonna 2007, kun Turussa avattiin uusi Saramäen vankila. Kaikki vangit siirrettiin sinne. Näin keisarivallan ajoista 1800-luvun puolestavälistä alkanut vankilatoiminta Kakolanmäellä tuli päätökseen. Samalla Turun kaupunki sai uuden asuinalueen, kun rakennusyhtiöt alkoivat muuttamaan kiivaaseen tahtiin vangeista vapautunutta aluetta uusiokäyttöön. Tuli asuntoja, ravintolatoimintaa, hotelli, kylpylä jne.
Teatterimaailmasta paremmin tuttu Heikki Sankari tarttui tilaisuuteen ja hankki itselleen vuonna 1877 valmistuneen vankilajohtajan asunnon pihapiireineen. Vankilajohtaja Totti Karpela oli ollut talon edellinen asukas. Piharakennuksiin kuuluu myös puinen asuinrakennus, jossa aikoinaan asui apulaisvankilanjohtaja sekä punatiilinen hevostalli, nykyinen museorakennus.
Vankilamuseon perustaminen tuli ajankohtaiseksi, kun entinen vartija, nykyisin edesmennyt Armas Lehtinen ilmestyi paikalle. Hän oli tullut Turun kuritushuoneen eli Kakolan palvelukseen jo vuonna 1948. Armas toi mukanaan oman Kakolassa käyttämänsä koppalakin. Palautan takaisin kotiin, kuten hän itse asian ilmaisi.
Lehtisen jälkeen moni muukin Kakolan entinen työntekijä tai heidän jälkeläisensä ovat tuoneet Kakola-ajan esineitä. Näin syntyi ajatus vankilamuseon perustamiselle.
Kovamaineista Kakolaa ei pidä myöskään sekoittaa alueen toiseen vankilaan, Lääninvankilaan, joka on nykyään muutettu hotelliksi.
Nimi kakola on ilmeisesti syntynyt alueella aikoinaan sijainneen mielisairaalan inspiroimana. Vankila-aikana Kakolan kolkkojen seinien sisälle sijoitettiin oman aikansa Suomen kaikkein hurjimmat roistot ja murhamiehet. Kakolaa pidettiinkin rikollisten korkeakouluna. Enimmillään vankeja oli 1300. Joten monenlaista tarinaa ja ihmiskohtaloita on tarjolla.
Sankari on tehnyt valtavan työn etsiessään tietoa ja kerätessään vankilahistoriaan liittyviä esineitä sekä tarinoita. Hevostalliin on kerätty valokuva- ja esinemateriaalia sadan vuoden ajalta. Kaikesta näkyy museoisännän valtava intohimo, ei pelkästään liittyen keräilyyn, vaan myös museoesineiden esillepanoon. Lopputulos on kiehtova.
Vaikka Kakolanmäen museo ei ole suuren suuri, täällä vierähtää aikaa helposti, sillä mielenkiintoisia tarinoita ja ihmiskohtaloita on esillä useita. Museoon sisään astuessa kannattaa ottaa mukaansa kierrokselle opaslehtinen, joka kertoo seikkaperäisesti näyttelystä kohta kohdalta.
Iso osa museon harvinaisista 1900-luvun alun valokuvista on Kakolan pastori Johan Richard Ellilän ottamia. Harvinaisia ne ovat siksi, kun vankien valokuvaaminen oli kiellettyä. Ellillä kuvasi vankien arkea juuri ennen lähtiessään eläkkeelle.
Valokuvien lisäksi esillä on vankilahistoriaan liittyviä esineitä, kuten vankien tekemiä lasten leluja. Yksi nurkkaus on varmasti mielenkiintoisin. Nähtävänä on vankien itsensä valmistamia tatuointivälineitä. Vain mielikuvitus on ollut rajana, kun kiellettyjä teknisiä vempaimia on pyritty kehittämään. Houkutus on ollut ainakin suuri, sillä tatuointitaitoinen vanki on ollut vankilan seinien sisäpuolella arvoasteikossa korkealla.
Kolmiodraamaltakaan ei ole vältytty. Mathilda August Wrede omisti elämänsä vankien auttamiseen. Hän olikin ahkera vierailija Kakolassa. Tarinan mukaan Wrede vietti paljon aikaa murhamies Matti Haapojan sellissä. Haapoja oli tunnustanut 18 henkirikosta. Sen aikainen vankilanjohtaja oli myös mieltynyt kyseiseen vankien ystävään. Ihastus ei johtanut johtajaa miellyttäneeseen lopputulokseen, joten siihen päättyivät myös Wreden vierailut Kakolassa.
Museossa esitellään tietysti myös alueelta louhitun kakoliitin eli virallisesti Kakolan graniitin tarina. Vankila-alueen kupeessa oli 1800-luvulla valtava Ab Granitin omistama louhos, josta vankityövoiman avulla louhittiin kivimateriaalia käytettäväksi julkisiin rakennuksiin. Osa materiaalista meni Kakolan alueen omiin tarkoituksiin. Louhos oli alueen puutarhojen ohella luottovankien tärkein työllistäjä. Vaikka työ oli raskasta ja vaarallistakin, se oli vankien keskuudessa erittäin haluttua.
Louhoksen alueelle syntyi pohjavedestä pieni ”uimala”, jota vangit kutsuivat Kakolan Rivieraksi. Nyt samaiselle alueelle rakennetaan kerrostaloja.
Toki Kakolastakin yritettiin karata. Museo kertoo erään pakotarinan. Vankilassa räätälinä toiminut vanki onnistui väsäämään itselleen köyden ja uudet vaatteet sekä sahaamaan vielä sellinsäkin kalterit poikki. Pakomatka muurin yli kesti kuukauden ennen paluuta takaisin Kakolaan.
Vankien mielenterveyttä hoidettiin erilaisin harrastuksin. Jos omasi musiikillisia lahjoja, saattoi päästä mukaan torvisoittokuntaan. Vangin oli kuitenkin lupa soittaa vain soitettavaksi määrättyjä kappaleita.
Vankilajohtajan käytössä olleen rakennuksen ensimmäisessä kerroksessa asuivat talous- ja järjestysvahtimestari. Nykyinen omistaja kutsuu kotiaan osuvasti nimellä Kakolankruunu. Nyt näissä tiloissa toimii myös tunnelmallinen Cafe Kakola. Kahvia voi halutessaan nauttia vankien tavoin peltimukista. Leivosta syödessään kannattaa varoa sisälle mahdollisesti kätkettyä viilaa. Lippuja museoon myydään kahvilassa.
Kakolanmäellä on vähäinen määrä ulkopuolisille parkkipaikkoja. Retkeen voi yhdistää matkan funikulaarilla ylös mäen päälle.
Museon ja kahvilan aukioloajat kannattaa tarkistaa etukäteen.
KAKOLANMÄEN MUSEO
Osoite: Lohrmanninkatu 4, Turku.
