Kun ottelulla ei ole merkitystä, se ei innosta edes joukkueen peruskannattajaa. Vaikka yleisömääräksi ilmoitettiin noin pari tuhatta, todellisuudessa TPS:n ja valkovenäläisen Junost Minskin CHL-ottelua seurasi ”kourallinen” katsojia.
Näkymä on koominen hallissa, minne mahtuu 11 800 katsojaa.
Tilanne edelliseen verrattuna oli täysin nurinkurinen keväällä 2015, kun TPS:n A-nuoret voittivat samaisessa hallissa Suomen mestaruuden. Turkuhallissa ratkaisevaa finaalia jännitti junnusarjan kaikkien aikojen yleisöennätys, 10 620 katsojaa. Siitäkin huolimatta, että saman joukkueen runkosarjanotteluita seurasi vain pieni katsojamäärä.
Erikoinen turkulainen ilmiö toistuu, kun paikallinen juniorijoukkue pelaa Suomen mestaruudesta. TPS Salibandyn A-nuorten SM-loppuotteluihin on ahtautunut aina ennätysyleisö. Siitäkin huolimatta, että saman joukkueen runkosarjaotteluita seuraavat vain pelaajien sukulaiset ja tyttöystävät.
Ilmiö on tuttu koko valtakunnassa. Palloilulajien yleisömäärät jäävät kiusallisen pieniksi. Naisten pääsarjaotteluiden yleisömäärätkin ovat vain murto-osa miesten vastaavista. Kun miesten lätkäotteluiden yleisökeskiarvo kirjataan toistaiseksi tuhansissa, lasketaan naisten liigatason kiekko-ottelun yleisömäärä kymmenissä. Ei edes naisjalkapalloilun saama laaja myönteinen julkisuus ole vaikuttanut liigapelien katsojamääriin.
Eipä koripallossakaan maajoukkueen, Susijengin, menestys ja suuri mediajulkisuus ole näkynyt Korisliigan yleisömäärissä. Sama ilmiö on nähtävissä myös lentopallon puolella.
Kaikki on kuitenkin kovin suhteellista. Kun Jokerien ja Traktorin KHL-ottelua seurasi ennätyksellisen vähän, vain 7 186 katsojaa, sitä pidettiin häpeällisenä. Vaikka jääkiekko on Suomen suosituin yleisölaji, ovat syksyiset yleisömäärät kaikkialla huolestuttavan alhaisia.
Syitä yleisökatoon on pyritty selvittämään joka syksy. Varmaa vastausta ei ole saatu. Kyse ei ole vain kalliista pääsylipusta, vaan ihmisten ajankäytön ongelmista. Pahimmillaan kiivas tahti tarkoittaa jopa kolme kotiottelua viikossa. Otteluruuhkassa moni kaivattu euro jää saamatta.
Suomessa on useita seuroja, jotka voivat ylpeillä sadoilla junioripelaajilla. Pelkästään HJK:lla on noin 3 000 junioria. Turkulaisilla Interillä ja Tepsilläkin on satoja nuoria pelaajia. Näistä junnuista jokainen haluaa pukea seuran peliasun yllensä. Silti on paljon pelaajia ja heidän vanhempiaan, jotka eivät juuri koskaan käy katsomassa oman seuran edustusjoukkueen peliä. Osa ei ole käynyt vielä kertaakaan.
Ennen jääkiekko-otteluissa riitti Sirkan sinappi, grillimakkara ja urkuharmonimusiikki. Katsomot pullistelivat lätkästä kiinnostunutta yleisöä. Se, mitä tapahtui kaukalossa, oli oleellista.
Nyt yleisön houkuttelemiseksi tarvitaan spektaakkelimainen Ruotsin puolelta rahdattu lasertykein toteutettu alkushow, Suomen suurin videokuutio ja korvia vihlova taukomusiikki, lapsiparkit ja lukuisat juottolat ja syöttölät. Grilliherkut ovat saaneet rinnalle vegaanista tarjontaa. On gluteiinitonta ja laktoositonta vuohenjuustolla ja avokadolla täytettyjä bageleita, kasvitaskuja, salaatteja, erilaisia dippivaihtoehtoja, katkarapuvoileipiä sekä kolmen ruokalajin fine dining -illallista. Ravintolan menu jopa vaihtuu otteluittain.
Silti halleilla on hiljaista.
Viisasten kiveä, miten katsomoihin saadaan väkeä, on haasteellista löytää. Monia keinoja on testattu. On kokeiltu pridehenkisiä teemapelejä, jaettu ilmaislippuja, kokeiltu eri pelipäiviä ja muutettu ottelun alkamisajankohtaa, mutta mikään ei tunnu auttavan.
Kun kesällä 2013 Helsingissä pelattiin Englannin Valioliigassa pelaavien Manchester Cityn ja Arsenalin harjoitusottelu, paikalle saapui 40 000 katsojaa. Suomalaisia Arsenalin faneja oli lehtereillä enemmän kuin kannattajia yhdessäkään Veikkausliigaottelussa. ”Super Match” oli jopa ehdolla Suomen Urheilugaalassa vuoden urheilutapahtuma-palkinnon saajaksi.
Löytyisikö vastaus Ruotsista? Laji kuin laji, niin naapurimaassa katsomot täyttyvät ja tunnelma on upea. Syksyn paikallisottelussa Tukholmassa, AIK-Hammarby, paikalla oli 50 000 jalkapallon ystävää, joista moni oli tullut paikalle lahden toiselta puolelta Suomesta.
Mikko Seppälä on nähnyt ja kokenut vuosien ajan ruotsalaista palloilukulttuuria. Hänelle on syntynyt selvä käsitys, miksi Suomen ja naapurimaamme välillä valitsee suuri ero kannatuskulttuurissa.
– Ruotsalainen kasvaa jo lapsesta alkaen urheiluyhteisöön lajista riippumatta. Suomessa valitaan seura, mitä kannatetaan, mutta Ruotsissa kasvetaan kiinni seuraan. Itse seura on tärkeämpi kuin se, mitä lajia seura pelaa. Esimerkiksi Hammarbyllä on yli 20 000 jäsentä monesta eri lajista.
– Ruotsissa lapset viedään oman seuran tapahtumiin. Hammarby järjestää muun muassa Södermalmilla lauluillan. Seuran kannattajat tulevat paikalle vihreävalkoisissa vaatteissaan. Orkesteri soittaa ja yleisö laulaa Hammarbyn kannatuslauluja. Tilaisuus on aina loppuunmyyty.
– Seurojen kannatustuotteet on tehty lapsesta aikuisiin aina potkupuvuista alkaen. Ottelutapahtumissa kannattajat pukeutuvat aina seuran väreihin. Muistan, kun AIK:n pelissä vieressä oleva aikuinen mies alkoi itkemään.
