Kaksi nuortamiestä istuu mietteliäänä turkulaisen yökerhon pöydässä. Valomerkkikin lähestyy. Molemmat ovat perin pettyneitä. Oma joukkue, AFC Campus, oli hävinnyt ratkaisevan liigakarsintaottelun. Unelma pelata liigatasolla on murentunut.
Hyvät ystävät ja ketjukaverit, Aki Koskinen ja Mikko Reuna, tekevät yhteisen päätöksen, jolla on isot seuraukset, ei pelkästään molempien peliuralle, vaan myös edessä olevalle elämälle. Reunan kohdalla ehkä vielä suuremmat kuin Koskisen.
Siirrytään ajassa lähes pari vuosikymmentä taaksepäin, kun turkulainen salibandy oli vasta ottamassa askeleitaan kohti pääsarjaa. Laji oli Turussa vielä amatööritouhua. Elettiin aikaa, kun kaupungissa kolme tasavahvaa seuraa kilpaili paremmuudesta.
Kaudella 2005-2006 Jani Penttilän perustama opiskelijavetoinen joukkue AFC Campus nöyryytti nykyisin Turun suurinta salibandyseuraa FBC Turkua sekä tämän päivän liigajoukkue TPS Salibandyä. Se oli kausi, kun akateemistaustainen AFC Campus oli ensimmäisenä turkulaisena joukkueena todella lähellä nousta miesten Salibandyliigaan.
Liiganousua ei kuitenkaan tullut ja Campuksen pelaajat alkoivat siirtyä työelämään ja perustamaan perheitä. Osa kovimmista pelimiehistä siirtyi muualle. Jos Koskinen ja Reuna olisivat asuneet muualla kuin Turussa, molemmat olisivat jo silloin pelanneet liigajoukkueessa.
Ennen salibandyn aloittamista Reuna pelasi jääkiekkoa, kuten moni muukin sen aikainen lajia vaihtanut nuori.
– Jääkiekkotaustan ansiosta olin muita edellä. Lisäksi koulussani Kaarinassa saimme pelata salibandyä ruokatunnilla ja iltapäivän pidemmällä tauolla yhteensä 1,5 tuntia päivässä. Se oli lajitaitojen kehittymisen kannalta minulle iso etu.
Reunan salibandyharrastaminen kulki Kaarinan Seriffien kautta Turun Weikkoihin. Tommi Tuomarilalla oli valmennettava lahjakas 82- ja 83 -syntyneiden ikäluokka.
– Kun Campus oli noussut divariin, kysyin Penttilältä, pääsisinkö pelaamaan. Koskisen Aki tuli myös samaan seuraan. Teemu Känkänen oli jo siellä. Ketju Koskinen- Känkänen-Reuna teki heti paljon pisteitä.
Palataan Forten yökerhoon.
Koskinen ja Reuna toteavat toisilleen, että ei enää näitä samoja naamoja ja samoja kuvioita. Molemmilla on halu kokea jotain uutta uudessa paikassa. Syntyy eksoottinen ajatus salibandyn pelaamisesta muualla, ulkomailla, Saksassa.
Aika oli toinen kuin nyt. Toki tekstiviestit toimivat ja seuroilla alkoi olla omat nettisivut. Sähköpostikin toimi. Silti kahden noin parikymppisen nuorukaisen ideaa pidettiin rohkeana ja varsin omituisena. Miksi Saksaan, miksi ei Sveitsiin?
– Turkulainen kaverini Juha Sten pelasi koripalloa ammattilaisena Saksan Weissenfelsissä. Hänen kauttaan saimme kontaktin paikalliseen salibandyseuraan. Ruotsissa pelattiin salibandyn MM-kisat keväällä 2006. Tapasimme Tukholmassa saksalaisen joukkueen taustahenkilöitä ja sovimme siirtymisestä Suomesta Saksaan, kertoo Reuna.
Siihen aikaan kovin moni turkulainen ei ollut aikaisemmin lähtenyt salibandyn takia ulkomaille, ei ainakaan Saksaan. Oli siinä parikymppisten poikien äideillä ihmettelemistä, kun olivat saattamassa lentokentällä jälkikasvuaan kohti tuntematonta.
– Itselläni oli vielä opinnot kesken Turun ammattikorkeakoulusta. Suunnittelin pitäväni välivuoden opiskelusta.
Mikon kohdalla ”välivuodesta” tulikin oletettua pidempi. Tuskin nuorimies edes kuvitteli silloin, että hän ei palaisi pysyvästi enää koskaan takaisin Turkuun.
Joukkueen saunaillan päätteeksi turkulaisessa yökerhossa tehdystä päätöksestä tulikin siis hieman isompi. Perheenisä Mikko Reuna asuu nyt rakennuttamassaan omakotitalossa Etelä-Saksan Baijerissa lumipeitteisten Alppien etumaastossa. Kieli, jota hän ei puhunut sanakaan matkustaessaan Saksaan, sujuu nyt kotikielenä vahvasti baijerilaisella murteella.
– Tykkään baijerilaisista avoimista ihmisistä. Täällä naapurit ovat mukavia. En ole kertaakaan halunnut vielä muuttaa takaisin Suomeen.
Vaikka Reunan ennakkoluuloton siirtyminen Suomesta Saksaan tapahtui jo vuosia sitten, samat käytännön asiat pitää ottaa yhä huomioon. Mikko antaakin muuttoa suunnitteleville nuorimmille hyvän neuvon.
– Osa lähtee nopeasti maitojunalla takaisin. Kaikki ei mene aina niin helposti kuin odottaisi. Sillä ei ole pelkästään merkitystä, kuinka hyvä pelaaja olet ja kuinka paljon teet pisteitä. Kävimme Akin kanssa muun muassa koulussa arkisin liikuntatunneilla auttamassa. Seuralle oli isompi asia, kun saatoimme tarjota lajin tietotaitoa paikallisille lapsille.
Weissenfels sijaitsee syvällä Itä-Saksan puolella lähellä Leipzigia. Vielä 2000-luvun alkuvuosina maan itäinen puoli oli tyystin erilainen kuin mitä oli läntinen Saksa. Kommunismiajan arkkitehtuuri oli vallitseva. Aluksi ankealta vaikuttavat olosuhteet korvasivat ystävälliset ihmiset.
– Lähtijällä pitää olla halu opetella paikallista kieltä. Muuten et pääse porukkaan mukaan. Pitää olla avoin ja sosiaalinen. Ihmisten kanssa tulee jutella, vaikka ei heitä tuntisikaan. Weissenfelsissä kaikki halusivat auttaa joka asiassa. Itselläni ei ole yhtään negatiivista sanaa sanottavana heistä.
Turkulaisilla salibandyopeilla pärjäsi Saksan pääsarjassa Bundesliigassa.
– Saksalaispelaajat olivat fyysisesti kovia, mutta mailataito ei ollut samaa kuin meillä. Monilla joukkueilla oli myös useita ulkomaalaisvahvistuksia, esimerkiksi Sveitsistä, Tshekeistä ja Ruotsista. Minun ja Akin lisäksi Weissenfelsissä pelasi ja samalla valmensi Tomi Varis Suomesta.
Reuna pelasi vain vuoden Saksassa, kun tuli siirto Sveitsiin. Mikon uusi joukkue Bülach pelasi Sveitsin toiseksi korkeimmalla sarjatasolla.
– Olin siihen aikaan joukkueen ensimmäinen ulkomaalaisvahvistus. Heikki Luukkonen valmensi naapuriseura Kloten-Bülach Jetsia. Hän olisi halunnut minut sinne kesken kauden. En voinut siirtyä, koska minulla oli sopimus voimassa.
Kahden Sveitsi-vuoden jälkeen oli aika palata tuttuun paikkaan Saksan Weissenfelsiin.
– Salibandyurani alkoi olla vähitellen ohi, sillä paikat eivät enää kestäneet. Oli aika uusille suunnitelmille. Muutimme saksalaisen tyttöystäväni kanssa Baijerin Regensburgiin, sillä siellä oli paremmat työnsaantimahdollisuudet kuin itäisessä Saksassa. Regensburgista muutimme myöhemmin nykyiselle kotipaikkakunnalleni Brennbergiin.
Entä Suomessa kesken jääneet opinnot?
– Opinnot jäivät, mutta täällä Saksassa ei-insinöörinä teen nyt kuitenkin vastaavia insinöörin töitä. Työpaikalla puhutaan enimmäkseen englantia, kotona saksaa. Suomen kieltä joutuukin jo hieman hakemaan.
