– Se oli helvetin tylsää katsottavaa!
Täältä kuulosti hyvän ystäväni rehellinen mielipide, kun sain hänet vihdoinkin katsomaan paikan päälle huippusalibandyä. Hienon lajin hienot yksityiskohdat eivät avautuneet ensikertalaiselle. Näin ainakin lajifriikki ensimmäiseksi ajatteli.
Kaikilla palloilulajeilla on omat akilleen kantapäänsä. Satunnainen pesäpallopeliin saapunut katsoja voi tuskailla, kun ottelu kestää supervuoron ja kotiutuskisan jälkeen kolme ja puoli tuntia. Lajifriikki ei ymmärrä, että joillekin se on ylipitkä urheilutapahtuma seurattavaksi. Tai miten jatkuvan kopittelun toinen näkee hienona taktisena vetona, kun toiselle se on puuduttavaa katseltavaa. Vaikka kansallispelimme sääntöjä olisi helppo rukata, on vaikea päästä yksityiskohdista yhteisymmärrykseen.
Jalkapallossa FC Barcelonan pallonhallintaan perustuvaa tiki-takaa apinoivat useat muutkin joukkueet. Kunnes huomattiin, että suuret pallonhallintaprosentit eivät enää tuotakaan voittoja. Sivulle ja taaksepäin syöttelemällä on vaikea tehdä maaleja. Suoraviivaisempaa pelitapaa suosivat jalkapallojoukkueet menestyvät paremmin.
Koripallossa oivalettiin jo vuosia sitten muuttaa sääntöjä niin, että siitä tuli yleisöystävällisempää. Rajattu hyökkäyspeliaika ja omalle kenttäpuoliskolle palauttamisen kieltäminen teki lajista entistä suositumman.
Evoluutionsa alkutaipaleella olevassa salibandyssä pelaajat ovat entistä nopeampia, entistä taitavampia. Palloa on vaikea saada pois laillisin keinoin. Tämä on johtanut nopeasti joukkueiden suosimaan pallonhallintataktiikkaan. Pelivälinettä ei saisi luovuttaa vastustajalle, koska todennäköisesti sitä ei saada pois moneen minuuttiin. Altavastaajakin pyrkii siihen, koska sen avulla voidaan pitää vastustajan ykköskenttä pois pallosta.
Puolustava joukkue tietää, miten on vaikeampaa puolustaa 800 neliötä eli koko kaukaloa kuin 250 neliön tilaa. Kun hyökkääjillä on vastassa viimeisellä kolmanneksella sama määrä vastustajia, on tilanne pallolliselle huomattavasti vaikeampi.
Kovia tehoja tekevä pelaaja voi olla nykyaikaisen valmentajan silmissä kaveri, joka ei ymmärrä niin sanottua pallovastuuta. Hän saattaa omilla ratkaisullaan tehdä omalle joukkueelleen epäedullisia asioita. Pörssikärjen tehot muuttuvatkin oman joukkueen tappioksi.
Lopputulos on se, että nykyään moni salibandyjoukkue vannoo pallokontrolliin. Käytännössä se tarkoittaa alakolmion loputonta hinkkaamista – ilman että edes yritetään luoda todellista maalipaikkaa. Mutta eipähän vastustajakaan saa palloa. Lopputulos on se, kun ei tule laukauksia, ei maalivahdeillekaan kerry enää tilastoihin torjuntoja.
Satunnaiselle salibandykatsojalle tämä tarkoittaa helvetin tylsää ottelua.
Lajifriikki ei näe lajissaan ongelmaa. Peliä pelataan pelaajille, ei katsojille. Toisen mielestä olisi aika uudistaa sääntöjä. Pitäisi kuunnella yleisöäkin ja lajin ulkopuolisia pallopelien seuraajia. Osa olisi valmis kokeilemaan esimerkiksi koripallossa hyväksi koettuja rajoitteita.
Lajin kokeneet asiantuntijat ottivat nykytrendiin kantaa seuraavalla tavalla.
– Alakolmion hinkkaaminen on tosiaan lajin syöpä. Pitää olla viisi todella taitavaa yhtä aikaa askissa, että ”pallonhallinta” kannattaa tai siinä on edes järkeä. Välillä kannattaa antaa pallo poiskin, kun vastahyökkäyksistä ne parhaat paikat tulee. Mikään ei ollut niin siistiä hyökkääjänä kuin pelata noita jengejä vastaan, jotka hinkkasivat vaarattomalla alueella ja sitten vaan odotteli sitä tyhmää ratkaisua ja karkasi vastahyökkäykseen. (Lasse Riitesuo)
– Silloin, kun on riittävän taitava ja hyväkuntoinen pallollinen joukkue vastassa, niin on itsemurha lähteä ylhäältä karvaamaan tällaista vastaan. Siellä jonkin aikaa vedätetään ajokoiria ylös ja puhkotaan aika nopeasti maalipaikka toiseen päähän. Ja sitten, kun vastustaja tajuaa, ettei hullumaisella karvauksella saa kuin vaarallisia tilanteita oman maalin eteen, niin sitten taas vetäydytään ja pallollinen alkaa hieroa. Onhan se koutsille kivan näköistä katsoa, kun homma on täydellisessä kontrollissa koko ajan. Voidaan toki pitää tämä meidän sählyniilojen lajina tappiin asti. Katsomoihin ei tällä mallilla kuitenkaan saada kuin tutut ja sukulaiset. (Sami Vatanen)
– Jos haluaa sitä myyttistä viihdyttävyyttä – joka ymmärtääkseni monen mielestä yhtä kuin pelin virtailu päästä päähän – joukkueiden tulisi rohkaistua prässäämään korkeammalta. Korkealta prässääminen taas on tässä lajissa varsin vaikeaa toteuttaa laadukkaasti ja hankala harjoitella, mutta on tehtävissä. (Perttu Kytöhonka)
– Matalassa prässitasossakin pyritään ennen kaikkea kontrolloimaan tilaa ja aikaa. Viisikko on helpompi pitää tiiviinä, joka luonnollisesti vaikeuttaa hyökkäyspelaamista ja maalipaikkojen luomista. Tässä kohtaa se pallollinen joukkue usein pyrkii mieluummin malttamaan kuin antamaan homman palaessa pohjaan avaimia sen puolustavan joukkueen haltuun. (Perttu Kytöhonka)
– Viisikon pitäminen tiiviinä ei tietenkään ole mahdotonta myöskään korkealla prässitasolla, mutta sen organisoiminen on erittäin vaativaa ja asettaa aika korkean vaatimustason niin koutsin osaamiselle kuin pelaajien plus viisikon kokonaisvaltaiselle pätevyydelle. Koska ei olla ammattilaislaji ja pelaajakehitysprosessit seuroissa (junnut plus aikuiset) ei ole vielä ihan mintissä, valitaan mieluummin se helppo matala prässitaso. (Perttu Kytöhonka)
– Nykyinen vallalla oleva pelitapahan on aivan luonnollinen osa pelin evoluutiota. Laji kehittyy ja taktiikat sen myötä. Ei lähdetä mukaan älyttömyyksiin ja muuteta radikaalisti hienon lajimme sääntöjä muutaman katsojan tylsistymisen vuoksi. (Iiro Romo)
Lue lisää mielenkiintoisia näkökulmia aiheeseen, miten salibandyyn saataisiin lisää aktiivisuutta passiivisen pelaamisen tilalle. Ja osallistu keskusteluun.
