Oho! Onpas siinä innokas lentopallomies.
Tämä mielikuva syntyi, kun Raision Loimun seurahistoriaa vielä siinä vaiheessa vähemmän tuntevana laitoin merkille poikkeuksellisen innokkaan lentopallomiehen.
Näin hänet ensimmäisen kerran edellisenä päivänä Raision Urheilijoiden naisten 1-sarjassa pelaavan joukkueen valmentajana. Seuraavana päivänä ”sama” kaveri näkyi Urheiluruudussa Raision Loimun valmentajana joukkueen pelatessa Mestaruusliigaotteluaan Kuopiossa.
Kyseessä oli tietysti kaksoisveljet Mika ja Marko Rantanen, molemmat pitkän linjan lentopallovaikuttajia. Yhdennäköisyys oli ensikertalaiselle sen verran hämmentävä, että kesti tovi ennen kuin opin tunnistamaan molemmat.
Molemmilla Rantasilla on niin meritoituneet lentopallourat, että kumpikin on oman tarinansa ansainneet. 14-vuotiaana lentopallon harrastuksensa aloittaneet veljekset kulkivat nuorina useamman vuoden yhtä matkaa Loimun juniorijoukkueita edustaen.
– Lehdessä oli ilmoitus poikien lentopallotoiminnan aloittamisesta. Mikan ja minun lisäksi mukaan lähti useampikin koulukaverimme. Aikaisemmin olimme pelanneet lentopalloa vain pihapeleissä. Itse pelasin myös pesäpalloa ja jalkapalloa.
Menestystäkin tuli.
Ensin tuli Loimun seurahistorian ensimmäinen Suomen mestaruus, B-poikien mestaruus keväällä 1987. Sen jälkeen tuli peräkkäisinä vuosina, 1989 ja 1990, Suomen mestaruus A-nuorissa. Mestaruuksien takeena oli valmentaja Jouni Kostiainen.
Moni tästä ikäluokasta Rantasten veljesten lisäksi pelasi lentopalloa myöhemmin pääsarjatasolla.
– Turkulainen joukkueemme yhdistettiin pian Raision samanikäisten kanssa. Näin saimme kasaan melko kovan porukan. B-poikien joukkueesta ainakin Jari-Antti Hörkkö ja Ville Kakko pelasivat liigatasolla. A-nuoriin tuli joukkueeseen uusia pelaajia ja heistä piikkiöläinen Petri Elonen ja m Markku Litmanen sekä Miki Tammi ovat pelanneet liigapelejä. Juha Lönnqvist on liigatason valmentaja.
Loimun Seuralegendoihin listattu Marko Rantanen muistetaan parhaiten Loimu-paidassa voittamistaan kolmesta Suomen mestaruudestaan. Hän edusti kasvattajaseuraansa pääsarjatasolla kolmentoista vuoden ajan eli pelaten koko uransa vain oranssipaidassa. Yhteensä kertyi 424 mestaruussarjaottelua.
Marko oli vasta 17-vuotias, kun Jukka Rajakangas nosti hänet valmentamaansa Loimun 1-sarjan joukkueeseen. Jo seuraavalla kaudella molemmat olivat mukana Loimun Mestaruussarjajoukkueessa, Rajakangas valmentajana ja nuori Rantanen lupaavana tulevaisuuden pelaajana.
Rantanen saavutti ensimmäisen Suomen mestaruutensa Vjatsheslav Platonovin valmennuksessa keväällä 1990. Kyseessä oli venäläisvalmentajan toinen pesti Loimun organisaatiossa. Platonov toimi samalla Suomen maajoukkueen valmentajana. Myös Rantanen tuli valituksi maajoukkueeseen.
Miten Platonovin kaksoisrooli vaikutti seurajoukkueen eli Loimun harjoitteluun ja ylipäätään sen toimintaan?
– Se ei ollut ongelma. Joukkueen toinen valmentaja Jukka Europaeus tiesi tarkkaan, millaisia harjoituksia vedetään. Kaikki oli etukäteen tarkkaan suunniteltu. Loimulla oli siihen aikaan iso ja kovatasoinen harjoitusrinki. Seuraavan kauden harjoittelu alkoi jo toukokuussa. Maajoukkuetoiminta ei ollut siihen aikaan ihan samanlaista kuin nykyään. 1990-luvulla pelattiin myös niin sanottua kesäliigaa, johon myös liigajoukkueet osallistuivat. Niinpä pelaajasopimukset piti tehdä ajoissa valmiiksi.
Toinen mestaruus tuli keväällä 1997 Jouko Lindbergin ollessa joukkueen päävalmentaja. Rantanen oli joukkueen kapteeni.
Platonovin isoihin saappaisiin astunut Lindberg oli kovan haasteen edessä. Etenkin, kun hänellä itsellään ei valmentajana ollut suuremmin meriittejä. Raisiossa oli kuitenkin totuttu menestymään 1990-luvulla. Loimun joukkuetta oli voimakkaasti nuorennettu. Rantanen ja Risto Kovanen edustivat joukkueensa kokemusta. Ville Kakko oli siirtynyt Loimusta Perttelin Peikkoihin.
Loimu oli runkosarjassa toinen ja eteni välierävaiheeseen, jossa tie nousi pystyyn KuPS -Volleyta vastaan. Pronssiottelun jälkeen oli tyytyminen nelossijaan.
Kaudella 1996-1997 Loimulla oli kasassa yhä melko nuori joukkue, kun sen keski-ikä oli vain 21 vuotta. Kipparina jatkanut 26-vuotias Rantanen oli nyt joukkueensa vanhin Kovasen lopetettua uransa.
Kausi ei alkanut hyvin. Pitkän tappioputken jälkeen ajauduttiin pitämään jopa kriisipalaveri. Se ilmeisesti auttoi, sillä Loimun kurssi kääntyi. Alkoi tulla voittoja. Sijoitus runkosarjassa oli neljäs.
Millaisia muistoja on jäänyt kyseisestä ”kriisipalaverista”?
– Yksittäisiä muistoja ei ole jäänyt mieleeni. Joukkue oli värikäs, täynnä isoja persoonia. Varmasti oli tilanteita, missä valmentajat ja pelaajat eivät olleet tyytyväisiä siihen, miten pelit sujuivat. Se oli kuitenkin aikaa, kun Loimussa oli totuttu menestymään. Mitalipelit olivat minimitavoite.
Joka tapauksessa niin vain kävi, että tälläkin kaudella Loimu eteni puolivälierän kautta välieriin ja aina finaaliotteluihin asti. Loimu pääsi pelaamaan Suomen mestaruudesta seitsemän vuoden jälkeen. Finaalivastustaja oli tuttu, KuPS-Volley.
Harva uskoi ennen kauden alkua Loimun mestaruuteen, mutta Loimu ratkaisi mestaruuden suoraan kolmessa ottelussa. Ratkaiseva peli pelattiin täpötäydessä Kerttulassa. Rantanen oli joukkueen ainoa pelaaja, joka oli ollut voittamassa seuran edellistä Suomen mestaruutta. Rantanen kapteenina sai nostaa mestaruuspytyn ilmaan Kerttulan liikuntahallissa.
Kerro, millainen oli tämä Loimun kevään 1997 mestarijoukkue?
– Edellisissä Loimun joukkueissa pelaajat olivat pelanneet pitkään yhdessä ja monen paikka joukkueessa oli selvä. Lindbergin joukkue oli enemmänkin hyvällä tavalla katujengimäisen röyhkeä. Kilpailupelipaikoista oli kova. Moni tästä joukkueesta lähti kauden jälkeen ulkomaille.
Lindberg valmensi viisi kautta Loimua. Mestaruuksia ei enää tullut.
Kaudeksi 2000-2001 vastuun otti Lindbergin apuri Juha Lönnqvist. Eräs, joka myös jatkoi joukkueessa, oli tietysti Marko Rantanen, huoltajalegenda Hannu Kakon lisäksi – mutta se onkin tietysti jo ihan oma tarinansa.
Rantanen ja uusi päävalmentaja Lönnqvist olivat vanhoja tuttuja, olivathan he yhdessä pelanneet aikoinaan Loimun A-nuorissa. Venäläistaustaisen, jo edellisellä kaudella Loimuun tulleen, Ruslan Zhbankovin sopimusta jatkettiin.
Toinen tärkeä pelaaja oli Ruslanin entinen pelikaveri Sergei Ivanov. Hänestä Loimu sai yhden sarjan parhaimmista passareista. Sakari Jokinen palasi kotiin ulkomailta ja Ville Kakkokin oli jo siirtynyt takaisin Loimuun. Koossa oli kovatasoinen ryhmä. Valmentaja oli toki nuori, mutta aloituskuusikko oli kokenut. Mestaruus asetettiin tavoitteeksi.
Mestaruus myöskin tuli keväällä 2001. Se oli Loimun kuudes ja toistaiseksi viimeisin.
Finaalissa Pielaveden Sampo, valmentajanaan nykyinen Loimun pääkäskijä Kari Raatikainen, jäi alakynteen. Tällä kertaa joukkueen kapteenina ollut Ville Kakko sai nostaa mestaruuspyttyä.
– Ensimmäinen mestaruus on aina ensimmäinen. Toinen mestaruus tuli, kun sain olla oman joukkueeni kapteeni. Silloin roolini oli hyvin erilainen. Kolmas mestaruus tuli, kun moni meistä pelaajista oli jo kolmikymppisiä. Olin töissä matikanopettajana ja perheellinen. Lönnqvist osasi ottaa nämä huomioon, sillä en voinut osallistua esimerkiksi aamuharjoitteluun. Juha luotti pelaajiinsa.
Kevään 2001 finaaliottelu jäi Marko Rantasen peliuran viimeiseksi Mestaruusliigaotteluksi. Huipulla, kolmeen Suomen mestaruuteen on hyvä lopettaa. Tosin ihan näin ei kuitenkaan käynyt, sillä kaudella 2002-2003 Loimu ajautui vaikeuksiin. Pelit eivät sujuneet ja Rantanen kävi pelaamassa joukkueen syyskauden kuudessa ottelussa.
Oliko seurasiirto Loimusta missään vaiheessa ajankohtainen?
– Ensimmäisinä vuosina oli tavoitteenani saada peliaikaa. Meillä oli myös koko urani aikana Loimussa menestyvä joukkue. Aina lähdimme sarjaan voittamaan. Loimussa sain pelata Mestareiden liigaakin. Opiskelin siihen aikaan myös yliopistolla. Eli ei ollut tarvetta siirtyä muualle.
Vaikka ura pääsarjatasolla oli ohi, lentopallo ei Rantasen kohdalla jäänyt.
– Veljeni Mikan kanssa valmensin joukkuetta, jossa pelasi muun muassa Mikan poika Eetu. Pojat halusivat perustaa oman joukkueen Littoisiin. Pääsimme aina SM-finaaleihin asti. Siitä joukkueesta osa on pelannut liigassakin. Littoisten Työväen Urheilijoissa oli myös tyttöjoukkue. Siinä pelasivat kaksi tytärtäni Elli ja Siiri. Kun tytöt siirtyivät Raision Urheilijoihin, menin perässä valmentajaksi. Olen ollut myös liiton aluevalmentajana. Nyt olen nuorimman tyttäreni LTU:n D-juniorijoukkueen toiminnassa mukana. Meillä on kolmisenkymmentä tyttöä, joten valmentajia tarvitaan.
(Lähde: Loimu Raisiosta, Altti Koivisto)
Ylärivissä vas. huoltaja Hannu Kakko, Jari-Antti Hörkkö, Ari Tikakoski, Kimmo Saari, Petri Talikka, joukkueenjohtaja Tapani Kalivaara, Jussi Jokinen, valmentaja Vjatsheslav Platonov, kakkosvalmentaja Jukka Europaeus ja Marko Rantanen. Alarivissä vas. Pekka Lahtinen, Kari Kalin, Petri Elonen, Jouni Koskela, Ville Kakko ja hieroja Kari Laaksonen.
Ylärivissä vas. Petteri Häyrinen, Thomas Svenlin, Kimmo Saari, Kari Kalin, valmentaja Vjatsheslav Platonov, Jussi Jokinen, Risto Kovanen, Petri Talikka, Ari Tikakoski, kakkosvalmentaja Jukka Europaeus, ja joukkueenjohtaja Tapani Kalivaara. Alarivissä vas. Petri Elonen, Marko Rantanen, Ville Kakko, Jouni Koskela, hieroja Kari Laaksonen, ja huoltaja Hannu Kakko.
Ylärivi vas. valmentaja Jouko Lindberg, Jani Nuolimo, Simo Lintula, Sami Heikkiniemi, Janne Heikkinen, Toni Tuominen ja kakkosvalmentaja Tero Aanila. Alarivissä vas. Sakari Jokinen, Nisse Huttunen, Marko Rantanen, Mikko Korhonen, Markku Puputti ja huoltaja Hannu Kakko.
Ylärivissä vas. Samuli Leinonen, Tuomas Väyrynen, Jani Asula, Ruslan Zhbankov, Sakari Jokinen ja Harri Nevalainen. Alarivissä vas. hieroja Markku Litmanen, Jari Brandt, Ville kakko, Marko Rantanen, kakkosvalmentaja Ismo Pyöli, Sergei Ivanov, valmentaja Juha Lönnqvist ja joukkueenjohtaja Hannu Kakko.
