Valikko Sulje

Lukkarin rooli sankarista sylkykupiksi on nopea

Lukkariksi kelpaa vain kovimmista kovin, sillä häneen kohdistuu suurimmat paineet. Rooli sankarista sylkykupiksi on nopea. Kun lukkari tyrii syötöllään vapaataipaleen arvoisesti, on nimi seuraavan päivän lehdessä.

– Kamoon! Mikä tällä kertaa oli väärin?

Tuttu yleisöstä kuuluva huuto pesäpallopeleissä.

Kun lukkarin syöttämä pallo ei osu lautaselle, jokainen ymmärtää sen olevan väärä. Mutta, kun syöttötekniikassa on syöttötuomarin mielestä puutteita, ollaan haastavalla alueella. Vaikka säännöt ovat selvät, on niissä usein myös tulkinnanvaraa.

Kansallispelimme on niin taktinen ja nopeatempoinen laji, että lyhyessä ajassa ehtii tapahtumaan paljon. Tuomarin pitää reagoida ja tehdä päätöksiä marginaalisessa ajassa. Pesäpallotuomarin tekemät nopeat päätökset vaikuttavat suuresti ottelun tapahtumiin ja joukkueiden käyttämään taktiikkaan.

Jokaisella lukkarilla on omat jekkunsa. Joukkueet selvittävät etukäteen, kuka on ottelun syöttötuomari. Se vaikuttaa joukkueen valittuun taktiikkaan. Mutta, kun syöttötuomari tekee toistuvasti omia tulkintojaan lukkarin tekniikasta, ei voi välttyä ajatukselta, ovatko säännöt tältä osin liian tiukkoja. Esimerkiksi, syöttöliike tehdään alaspäin vähintään 15 cm ja käsien väliin on tultava vähintään 15 cm:n ero…Miten ihmissilmä voi tiukan pelin tiimellyksessä erottaa näin tiukkoja rajauksia?

Jos syöttötuomari on hornankattilassa, sitä samaa se on myös lukkarille. Yleisö pauhaa ja toistakymmentä vastustajan pelaajaa lyövät painetta lähes iholla. Pesäpallossa lukkarin rooli on suuri. Kaikki riippuu syötöstä. Liian helppo syöttö, niin taitavat lyöjät käyttävät sitä oitis hyödyksi. Mitä monipuolisempi syöttö, sitä enemmän se vaikeuttaa vastustajan sisäpeliä.

Eikä kyse ole vain saada syöttö osumaan lautaselle. Riippuen tilanteesta ja lyöjästä pallon on osuttava pienelle alueelle eri puolelle lautasta. Tavoite on saada lyönti laittomaksi tai osumaan niin, että lyönti on ulkokentälle mahdollisimman helppo.

Vaikka lukkariksi kelpaa vain kovimmista kovin, menee hänkin joskus solmuun. Mystinen pelkotila saa huippupelaajankin pelin sekaisin. Kovassa paineessa syöttö lipsuu ohi lautasen. Vielä treeneissä kaikki oli hyvin, mutta itse ottelussa syötön tekniset vaatimukset ovat kovemmat kuin harjoituksissa.

Kun ottelupöytäkirjaan kirjataan useita vapaataipaleita, moni katsomossa alkaa puhua lukkarin lautaskammosta, korvien välissä olevasta pesäpalloilijan ammattitaudista. Jo sanana ”lautaskammo” on perin epämiellyttävä.

Kun ulkopelaaja kauhoo tyhjää ja pesät tyhjenevät, on vastustajan lyönti ollut vain niin taitava. Vastaavasti, kun lukkari tyrii syötöllään vapaataipaleen arvoisesti, on nimi seuraavan päivän lehdessä. Lukkarin erikoiseen rooliin kiinnitetään enemmän huomiota sen suuren merkityksen ansiosta. Ongelmallisinta on, kun ulkokenttäkin alkaa jännittämään lukkarin suorituksia. Siinä samalla helposti karkaa omakin fokus itse pelistä.

Monissa palloilulajissa vaihdetaan maalivahtia tai rankkarin vetäjää. Pesäpallossa lukkarin vaihto on ongelmallisempi, kun harvoin joukkueesta löytyy korvaajaa. Siinä kun kaksi joukkueen maalivahtia purkaa henkisiä ongelmiaan keskustelemalla yhdessä tai maalivahtivalmentajan kanssa, saa lukkari märehtiä yksinään. Vain harvalla joukkueessa on kokemusta samanlaisista syöttöön liittyvistä henkimaailman kokemuksista kuin lukkarilla.

Lautaskammon poistamiseen ei ole patenttiratkaisua. Toinen kehottaa tekemään lisää toistoja, toinen suosittelee lepoa ja taukoa. Kyse on ilmiöstä, jossa käsi ei vaan tottele aivojen käskyä. Pääkopasta lähtevä motorinen impulssi lihakseen ei mene niin kuin pitäisi. Jotkut käyttävät termiä hermostollinen väsyminen.

Ilmiö ei sinällään ole urheilussa poikkeuksellinen. Perinteisessä tikkakisassakin mestaruus ratkaistaan hermojen hallinnalla. Jousiampuja kärsii taulukammosta, jota ammattikielellä kutsutaan kyyläkammoksi. Golffareilla on omat ”lautaskammonsa” ja artisteilla ”rimakauhunsa”. Mitä korkeammalla tasolla ammattilaisurheilija pelaa, sitä pahempi vihollinen on urheilijan oma korkea vaatimustaso.

Osa lautaskammosta kärsineistä lukkareista palaa Topi Kososen tavoin takaisin syöttölautasen äärelle. Osalla räpyläduunit ovat päättyneet, mutta osa lukkareista on jatkanut uraansa uudella paikalla ulkokentällä.

Vaikka lautaskammo on pesäpallon kammoista tunnetuin, on heittokammo vieläkin pahempi. Jos emmit heittää, siinä ei auta edes pelipaikan vaihtokaan. Mutta minkäs teet, kun pallo pitäisi heittää mahdollisimman nopeasti kotipesään tai kakkospesälle.

Jälkimmäisessä tapauksessa on usein vielä pesän takana monilla pelipaikkakunnilla paljon avointa tilaa. Pahimmassa tapauksessa yhdellä harhasyötöllä kaikki pesät tyhjenevät. Ei siis ihme, että pallo tarttuu sormiin. Tuloksena on käsijarru päällä heitetty kaaripallo, joka voi lentää mihin sattuu.

Heittokammo on ongelmallisin etukentän pelaajilla, jonka heitot on oltava tarkkoja ja kovia. Takakentän kopparin heittämällä pitkällä kaaripallolla kotipesään on vain voitettavaa.

Mutta ehkäpä juuri näissä mystisissä ”kammoissa” piilee kansallispelimme hienous.

Monille lajia vähemmän seuraavalle pesäpallo on urheilua, jossa ”yksi lyö ja kahdeksan huutaa väärää”. Todellisuudessa lajissa yhdistyy tekniikka, nopeus, henkinen kestävyys, taktinen oveluus ja pelillinen älykkyys. Niinpä yleisömäärissä pesäpallon taakse jäävät Suomessa monet globaalit lajit. Naispesäpallo on ykkönen ja miestenkin puolella Superpesiksen yleisömäärät tulevat heti jääkiekon ja jalkapallon jälkeen.

Syöttötuomari on paksunahkaisen koiranvirka. Hän joutuu olemaan koko pelin ajan hornankattilassa.

ETUSIVU