– Kaksi kertaa, maksimissaan 90 minuuttia kerta. Se on siinä. Mutta laadukkaasti. Minua ei Suomessa uskottu. Parempi tilanne on se, että nuori katsoo kalenteriin ja harmittelee, miksi treenit ovat vasta huomenna. Jos minulla olisi resurssit ja mahdollisuudet muuttaa suomalaista jalkapalloa, yrittäisin tarjota paremmat mahdollisuudet lapsille pelata. Ei harjoitella, vaan pelata. Hauskanpitoa kilpailujen sijaan.
Näin viisaasti kertoi HJK:n ja FC Interin meritoitunut espanjalainen valmentaja Jose Riveiro. Hän ihmetteli, miten Suomessa jo perin nuorina lapset pyritään erikoistumaan yhteen lajiin tarjoamalla alakouluikäisillekin isoja harjoitusmääriä.
Enemmän ei todellakaan ole aina parempi, vaan oikea tasapaino, on Riveiro todennut.
Tasapainoa saadaan, kun harrastetaan juniori-ikäisenä eri lajeja monipuolisesti. Useasti erikoistuminen aikaisessa vaiheessa vain yhteen lajiin, ei takaa menestystä aikuisiässä.
Lasten urheiluharrastamisen hintalappu on puhututtanut pitkään. Pelaajien vanhemmilla olisi hyvä mahdollisuus vaikuttaa harrastamisen hintaan. Helpommalla kuitenkin pääsee kaivamalla omaa lompakkoa – niin kauan kuin tuohta riittää.
Yksinkertaisempia säästökohteita olisivat kaikenlaiset leirit ja ulkomailla järjestettävät turnaukset. Kukin liittokin voi vaikuttaa matkakustannuksiin. Liitot päättävät, milloin junnuikäiset alkavat pelata valtakunnallisia sarjoja eli istumaan pitkiä matkoja bussissa. Jokainen bussissa vietetty tunti on poissa harjoittelusta ja ennen kaikkea poissa kaikesta muusta kivasta.
On siinä alakoulun rehtorilla nykyään ihmettelemistä, kun vähän yli kymmenen vuotta vanha sählyä harrastava lapsi pyytää ylimääräistä lomaa koulusta ”maajoukkueleiritystä” varten. Leijonapolku, Huuhkajapolku ja Helmaripolku, Sudenpolku…nimitys vain vaihtelee eri lajiliitoilla. Salibandyliitto vetää mutkat suoriksi nimittämällä lapsille tarkoitettua toimintaa rohkeasti nimellä Maajoukkuetie.
Vaikka nimellä Maajoukkuetie ei ole todellisuudessa mitään tekemistä maajoukkueen kanssa, onhan se hienoa, jos oma lapsi saa sillä nimellä kutsun. Tiedä vaikka hänestä tulisikin maajoukkuepelaaja. Siinä vaiheessa ei ole merkitystä, kuinka paljon se kouraisee perheen lompakkoa. Kovin moni vanhempi ei nimittäin jätä lähettämättä lastaan ”maajoukkueeseen” vievään tapahtumaan, vaikka tähän ei olisi oikeasti varaa.
Ja onhan se hienoa, kun paikallinen lehtikin hehkuttaa, miten paikkakunnan juniori-ikäinen lapsi on tullut valituksi valtakunnalliseen maajoukkue(tie)-toimintaan.
Kisakallio, Vierumäki, Kuortane, Eerikkilä…Eri lajiliitoilla on omat yhteistyökumppanit ja monet ovat myös eri liittojen suurimpia tukijoita. Eerikkilä on Salibandyliiton iso tukija. Tuen merkitys korostuu, kun mitä enemmän kertyy yhteistyökumppanin tiloissa yöpymisiä, ruokailuja ja tilojen käyttöä. Eli käytännössä yhteistyön kannalta on aina parempi, mitä enemmän liitoilla on leirityksiä.
Kun aikuisikäisiltä maajoukkuetason pelaajilta ei tohdi enää pyytää leiritysmaksuja, ovat lapsiperheet sopiva kohde.
Maajoukkuetie-toiminnassa ovat mukana tytöissä ikäluokat T14, T16 ja T18 sekä pojissa ikäluokat P13, P14, P15, P16, P17 ja P19. Tapahtumia on vuosittain 2-3 Eerikkilässä ikäluokasta riippuen.
Junioripelaajien vanhemmat maksavat lapsensa leirityksen.
Yksi kerta maksaa matkakuluineen noin parisen sataa euroa, eli yksi Eerikkilän kahden päivän leiritys maksaa saman kuin yläkouluikäisillä junioreilla menee lajin harrastamiseen keskimäärin kuukaudessa.
Salibandyssä aluevalmentaja kysyy seuroilta listan pelaajista, jotka pitäisi kutsua. Eli käytännössä valmentaja ehdottaa oman joukkueensa junnupelaajia Eerikkilään – todellisuudessa niin paljoin kuin haluaa. Toisinaan on ollut halukkaista pulaa.
Lopputulos on se, että leiritykseen saapuu, etenkin ikäluokkien pienentyessä, kaiken tasoisia pelaajia. Saamani tiedon mukaan leirityksen jälkeen paikalla olleet valmentajat jakavat juniori-ikäiset lapset eri ”koreihin”: Jatkoon, Ehkä, Ei jatkoon.
Niin ja, mikä oleellisinta, Maajoukkuetie toteutetaan Eerikkilän itsensä kehittämän kokonaisvaltaista kehittymistä tukevan E.Way -filosofian mukaisesti – mitä se sitten käytännössä tarkoittakaan. Hienolta kuitenkin kuulostaa.
Pikkuhuuhkajien eli 21-vuotiaiden päävalmentaja Juha Malinen piti pelaajaringissä kolmen joukkueellisen verran pelaajia. Kun ihmettelin pelaajien suurta määrää, oli Malisen vastaus selvä.
– Ei parikymppisestäkään vielä tiedä, tuleeko hänestä oikea maajoukkuepelaaja. Eihän tiedä, vaikka pelaaja ei edes pelaisi jalkapalloa vuoden kuluttua. Elämässä on muitakin vaihtoehtoja.
Jospa annettaisiin lasten olla lapsia ja jätettäisiin nämä aikuisten keksimät kunnianhimoiset maajoukkuepolut, joita toiset kutsuvat lapsiperheiden lypsylehmiksi, vähän vähemmälle.