Maltalaisen keltsun kyydissä – nykäisy pyykkinarusta sai bussin pysähtymään

Maltalla uudet siniset bussit korvasivat vanhat keltaiset bussit vuonna 2011. Silti historiallisia klassikoita voi vielä nähdä kaupunkikuvassa, sillä niitä vuokrataan yksityistilaisuuksiin. Mennään vielä ajassa taaksepäin ja muistellaan nostalgisia aikoja.

Maltan bussiliikennettä hoitavat tutun näköiset ”keltaiset vaarat”. Väri on sama, mutta siihen sitten yhtäläisyydet loppuvatkin. Turkulainen bussikuski on herrasmies verrattuna maltalaiseen kollegaan. Matka maltalaisessa nyssessä on kuin pelaisi venäläistä rulettia.

Maltalainen 40 vuotta vanha Leyland kerää aina ihailevia katseita. Turistien kamerat tallentavat ahkerasti vanhan pulleakuorisen yksityiskohtia. Kaunokaisen kromi kiiltää pölykapseleissa ja jäähdyttimen koristeissa. Keltaiseen maalipintaan on ikuistettu kiehtovia yksityiskohtia. Maltan oma lippu on saanut vierelleen Johanniittaritarien lipun. Oven viereen on maalattu kohtelias tervehdys: Wellcome Aboard. Osiriksen silmä pitää huolen, että matkan on kaikille turvallinen.

Bussin sisätilat ovat alkeelliset. Keinonahkapenkit ovat kivikovat. Kuljettajan tilat herättävät sympatiaa. Ohjaustehostimesta ei ole tietoakaan. Tärkeintä kuljettajalle onkin, että Neitsyt Marian kuvia ja erilaisia krusifikseja roikkuu riittävästi auton tuulilasissa. Tosin tarrateksti ”I love sexy girls” kertoo, että kuljettajalle on maallisetkin asiat ovat tärkeitä.

Ilmastointi ainakin pelaa, sillä kaikki mahdolliset ikkunat on avattu raittiin ilman saamiseksi. Katossa roikkuu ilmiselvä pyykkinaru, josta vetäisemällä saa bussin kuitenkin pysähtymään. Kellon kilahdus bussin etuosassa on viesti kuljettajalle.

Epäilyksistä huolimatta bussiliikenne hoituu Maltan saarella erinomaisesti. Saaren reittiverkosto on kattava ja vuorot on tiheään. Busseja on yhteensä noin 500. Turistit ja paikalliset suosivat bussia, sillä taksat ovat edulliset. Hinnat vaihtelevat 0,3-1 euron välillä matkan pituudesta riippuen. Vuosittain maltalaista bussia käyttää huikeat 40 miljoonaa matkustajaa.

Väri ei ole aina ollut keltainen

Maltan bussiliikenteen historia alkaa vuodesta 1905, jolloin ensimmäiset Englannista tuodut bussit alkoivat hoitaa saaren paikallisliikennettä. Ensimmäiset yksityisessä omistuksessa olleet bussit olivat väriltään kellertävän vihreitä. Myöhemmin bussien värit vaihtelivat reittien mukaan.

Maltan pääministeri Dom Mintoffin aikakaudella 1970-luvulla kaikkien bussien värit yhtenäistettiin tumman vihreiksi. Koko julkista liikennettä yritettiin myös kansallistaa, mutta vanhat omistajat protestoivat voimakkaasti hallituksen suunnitelmia vastaan. Bussit ovat yhä yksityisomistuksessa.

Hallitus joutui taipumaan myös bussien värityksen suhteen: omistajat maalauttivat kaikki bussit keltaisiksi.

Bussien omistajat ovat aina olleet ylpeitä persoonallisista autoistaan. Ne on usein nimetty kylän oman pyhimyksen mukaan. Myös eri taisteluiden tai naisten nimet ovat suosittuja. Suomalaisittain persoonallisin nimi lienee ”Mika Hakkinen”, joka oli maalautettu erään linjurin takaosaan.

Hengissä Victorin kyydistä

Maltalaiset kuljettajat eivät suuremmin viljele kohteliaisuuksia. 600 euron kuukausipalkalla saa vastata turistien tyhmiin kysymyksiin päivästä toiseen. Setelirahalla matkansa maksava asiakas saa vähemmän ystävällisen vastaanoton. Siispä tasaraha tai pikkukolikko valmiiksi bussiin noustessa.

Varmistaakseni olevani oikeassa bussissa, kysyn kohteliaasti kuljettajalta, jonka rinnassa olevaan nimikylttiin on kirjoitettu nimi Victor.

– Anteeksi Sir, meneekö tämä vuoro Golden Bayhin?

Vastaukseksi saan epämääräisen murahduksen, joten ilmeisesti ollaan oikeassa bussissa.

Itse matka onkin sitten todellinen elämys. Victorin tukin paksuiset käsivarret ovat karvaiset kuin gorillalla. Lumilapion kokoiset kämmenet pyörittävät kankeaa rattia. Kuljettajan harvojen hampaiden välissä käryää sätkä.

Tuntuu kuin Victor löytäisi kaikki maltalaiset tiekuopat. Auton jousitus on jäänyt jonnekin 50-luvulle. Koko bussi tärisee ja natisee liitoksissaan.

Muut autoilijat tuntuvat olevan Victorille vain hidasteita, joita pitää aina välillä kouluttaa äänimerkeillä. Kapeilla Vallettan kaduilla kadunkulmat vedetään suoriksi. Kyläteillä on täysi ihme, että vapaina juoksevat koirat tai kanat ehtivät väistyä vauhtihirmun tieltä. Ainakin parin pysäkin ohi ajetaan pysähtymättä kyytiin haluavien ihmetellessä.

Mutta perille päästään hengissä. Vetäisy pyykkinarusta ja Victorkin tottelee. Samalla pysäkillä pois jäänyt englantilainen turisti toteaa ystävälleen:

– Crazy driver!

SISÄLLYSLUETTELO

ETUSIVU