Kun joukkueen kärkipelaajat kantavat suurimman vastuun kentällä, vaihtomiehen rooli ottelussa jää pieneksi. Lentopallossakin osalle pelaajista kertyy ottelusta toiseen mitättömän vähän peliaikaa tai ei ollenkaan. Silti pelaaja sitoutuu täysimääräisesti joukkueeseen.
Bussi lähtee etelästä kohti pohjoista. Edessä on satoja kilometrejä ajoa pitkin Suomen talvisia teitä. Ja sama kilometrimäärä takaisin kotiin. Tusina lentopalloilijoita on matkalla Mestaruusliigan otteluun Rovaniemelle. Yöpymisen jälkeen paluumatkalla pelataan vielä toinen ottelu Oulussa.
Perillä ennen otteluja otetaan alkulämmöt. Osalle pelaajista se onkin ainoa hetki koko viikonlopun aikana, kun tulee hiki pintaan. Tiedossa on jo etukäteen tietyille pelaajille jämäminuutit tai pahimmassa tapauksessa saa istua koko viikonlopun vaihtopenkillä. Joukkueen kuusi kärkipelaajaa kantaa suurimman vastuun.
Lentopalloa sivusta seuraavalle tilanne vaikuttaa haastavalta. Kaikilta pelaajilta vaaditaan yhtä suuri sitoutuminen joukkueeseen, vaikka tiedossa on itse ottelussa hyvin pieneltä vaikuttava rooli. Eli harjoittelet illasta toiseen ja istut tuntikausia bussissa, mutta tuskin pääset edes kentälle.
Sama ilmiö näkyy vielä konkreettisemmin Korisliigassa. Kentällä on vain viisi pelaajaa, joista enemmistö on ulkomailta tulleita vahvistuksia. Niinpä osalle pelaajista kertyy ottelusta toiseen mitättömän vähän peliaikaa. Silti pelaaja sitoutuu täysimääräisesti joukkueeseen.
Muodostelmaluistelussa on jo valmiiksi varaluistelijat, jotka pääsevät esiintymään vain jos joku loukkaantuu. Kuulostaa raa’alta.
Eli kysymys kuuluu, miten vähälle peliajalle jäävän pelaajan motivaatio ylläpidetään ilman, että joukkuehenki kärsii?
Otetaan selvää, jospa joukkuepsykologiasta löytyisi vastaus. Kysytään lentopallon pitkän linjan lajivaikuttaja Juha Lönnqvistiltä. Hän toimii TUTO Volleyn valmennustiimissä sekä on paljon tekemisissä Turun Seudun Urheiluakatemian valmentajana nuorten lahjakkaiden lentopalloilijoiden kanssa.
”Löne”, jos kuka tuntee joukkueen sisäistä dynamiikkaa, onhan hänellä valmentajana kokemusta Suomen mestaruudestakin (Raision Loimu). Meriittilistalta löytyy myös yksi SM-pronssi (Korson Veto).
Maskun Katajan kasvatti Lönnqvist sai juniorivuosina itsekin kokea Loimussa pelatessaan, millaista on olla vähemmän vastuuta saanut pelaaja.
– Voitin juniorivuosina yhden SM-kullan ja yhden SM-hopean, mutta en todellakaan ollut koskaan ratkaisupelaaja. Sain kuitenkin olla ryhmässä mukana. Itselleni sosiaalinen ympäristö oli nuorena erittäin tärkeä. Koin olevani joukkueelleni merkityksellinen. Porukalla teimme yhdessä paljon asioita myös pelaamisen ulkopuolella. Meillä olikin Maskussa hyvä poikaporukka.
Lönnqvistin oma valmennusura alkoi 1990-luvun alkuvuosina, ensin juniorivalmentajana Napapiirin Palloketuissa ja myöhemmin Raision Loimussa. Lönnqvistin ura eteni seuran miesten ykkössarjan farmijoukkueesta Loimun liigajoukkueeseen ensin apuvalmentajaksi ja lopulta sen päävalmentajaksi. Keväällä 2001 tuli Suomen mestaruus, Loimun toistaiseksi viimeisin. Se oli kova näyttö vain 30-vuotiaalta valmentajalta.
Lönnqvistin matka jatkui Korson Vedon kautta takaisin Loimuun. Samalla tuli suoritettua Jyväskylässä liikunnan maisteritutkinto. Kun Turun ammatti-instituutissa vapautui liikunnanopettajan paikka, siitä tuli Lönnqvistille sopiva päivätyö. Arki sujuu Turun Seudun Urheiluakatemialla tyttöjen valmennuksen parissa sekä valmennusvastaavana ammatillisen koulutuksen puolella. Illat Lönnqvist toimii TUTO Volleyn apuvalmentajana.
Kun vaihtopelaaja pääsee kentälle vain satunnaisesti, hänen pitäisi heti onnistua.
– Se onkin kova paikka, kun heti tulisi onnistua. Pelituntuman jäädessä yhteen syöttöön tai torjuntaan, pelaajan pitää olla henkisesti vahva. Toisaalta se yksinkin onnistunut tilanne voi olla voittamisen kannalta ottelun tärkein suoritus.
Miten valmennus ottaa huomioon pelaajat, jotka saavat vähemmän peliaikaa?
– Käytän mielelläni termiä työyhteisö ja pelaajat ovat osa sitä. Toiminnassa pitää olla paljon vuorovaikutusta eli keskustelua myös pelaajien kanssa. Kyse on pelaajalähtöisestä valmentamisesta, psyykkissosiaalisesta lähestymistavasta. Pelaajien korvien välissä on paljon voimavaroja, joita voidaan hyödyntää. Eli kannattaa keskustella asiasta pelaajien kanssa, mitkä ovat itse kunkin tuntemukset. Näin pelaaja saa kertoa omia näkemyksiään valmennukselle.
On tärkeää tuntea kuuluvansa ryhmään.
– Pelaajan pitää saada kokea merkityksellisyys ryhmälle. Kaikilla on iso merkitys esimerkiksi harjoitusten kannalta. Jokaisen mukanaolo takaa laadukkaan harjoittelun, eli vähemmän pelaavat mahdollistavat monipuoliset treenit. Valmennuksen pitää myös tuoda esiin koko joukkueen edessä vaihtopelaajien ison merkityksen. Kannattaa puhua siitä, kuinka tärkeitä he ovat joukkueelle.
Huippu-urheilussa kyse ei ole sosiaalipalloilusta.
– Kaikkien pelaajien pitää ymmärtää, että paikka tulee ansaita. Liigatasolla ei voi pelata periaatteella ”kaikki pelaa”. Pääsarjatasolla lentopallo on kuitenkin tulosurheilua. Pelaajalla pitää olla ajatus, että hyvin harjoittelemalla paikka avautuu. Aina voidaan myös kysyä, onko nuorella pelaajalla liian kiire päästä eteenpäin.
Eikö pelaamaan opi pelaamalla eikä kentän reunalla lämmittelemällä?
– Harjoitteluympäristö pitää tuoda mahdollisimman samanlaiseksi kuin mitä se on itse pelissä. Myös farmijoukkuesysteemi olisi hyvä. Opit siellä eri tilanteiden ratkaisuja. Opit esimerkiksi käsittelemään psykologisesti erien lopun tiukkoja tilanteita. TUTO Volleylla on farmina kakkosarjassa pelaava joukkue. Pelaamalla välillä siellä pelikokemus ei katoa. Farmitoimintaa tulisi kehittää enemmänkin lentopalloseuroissa.
Olet ollut vuosien ajan valmennusvastuussa. Onko kohdallesi osunut pelaaja, joka ei ole sopeutunut vaihtomiesrooliin?
– Pääsarjatasolla en ole vielä sellaista pelaajaa kohdannut. Ei ainakaan ole kantautunut omiin korviini. Ilmeisesti on onnistuttu niin, että jokainen pelaaja on kokenut olevansa tärkeä joukkueelle. Tätä pitäisi kuitenkin kysyä pelaajilta – on nimittäin sen verran hyvä kysymys.
