Myyttinen Ararat – Nooan arkkia etsimässä

Kello on viisi aamulla. Havahdun hereille minareetista kuuluvaan aamunkoiton kailotukseen. Muezzin, moskeijan rukouskutsuja, on säätänyt kovaääniset täysille.

Sähköisten äänentoistolaitteiden avulla ”suntion” ei enää tarvitse itse nousta laulamaan kutsua minareetin huipulle. Kello viiden kutsu on muslimien päivän viidestä rukoushetkestä ensimmäinen. Itse käännän kylkeä, joten minulta jää kokematta, kuinka hyvin kutsuhuuto tepsii.

Vielä muutama vuosi sitten Suomen ulkoministeriön suositusten mukaan minun olisi ollut syytä välttää Itä-Turkkiin matkustamista. Syynä oli ja on yhä alueen poliittiset levottomuudet. Itä- ja ennen kaikkea Kaakkois-Turkki on kurdien asuttamaan aluetta. Lisäriskin alueelle tuo jatkuva maanjäristysuhka.

Oman matkani aikana oli rauhallista. Tosin vain pari viikkoa kotiintuloni jälkeen kurdikapinalliset, PKK:n sissit, surmasivat 24 Turkin armeijan sotilasta. Seurauksena oli Turkin armeijan kosto. Maanjäristys ei ole Turkkiin matkustaneiden matkailijoiden yleisen kuolinsyy. Silti oli hämmentävää todeta, miten käyttämäni hotelli tuhoutui maanjäristyksessä melko pian matkani jälkeen.

Aarreitta historiasta kiinnostuneille

Matkailijoiden kiinnostus Itä-Turkkiin on vasta viriämässä. Nähtävyyksistä ei ole pulaa, sillä seutu on ollut tuhansien vuosien ajan eri kansojen asuttamaa aluetta. Uusia sivilisaatioita on syntynyt ja vanhoja on kuollut. Alue on historioitsijoille ja arkeologeille todellinen aarreaitta.

Itä-Turkin ongelmat ovat peräisin kaukaa alueen historiasta. Ottomaanien vuosisatoja kestänyt imperiumi hajosi ensimmäisen maailmansodan pyörteissä. Uuden Turkin tasavallan keskeiseksi ideologiaksi tuli ”yksi maa, yksi kansa, yksi kieli, yksi kulttuuri”. Käytännössä se tarkoitti koko maan täydellistä turkkilaistamista. Vähemmistöjä ei suvaittu.

Sen saivat kokea myös alueella asuneet armenialaiset. Turkki toimeenpani kansanmurhan, jonka seurauksena mahdollisesti jopa puolitoista miljoonaa armenialaista sai surmansa. Loput pakkosiirrettiin pois Itä-Turkista armenialaisten historiallisilta asuinalueilta.

Armenialaisten pyhä vuori Ararat jäi Turkin puolelle. Erimielisyydet ovat jatkuneet tähän päivään asti. Armenian passin omaavalla ei ole asiaa Turkin puolelle. Maiden väliset raja-asemat suljettiin heti ensimmäisen maailmansodan jälkeen.

Majapaikkani, Doğubayazit, on sadan tuhannen asukkaan rytyseltä vaikuttava kaupunki aivan Iranin rajan tuntumassa. Armeniakin olisi lyhyen matkan päässä. Kaupungin nuhjuinen ulkonäkö ja syrjäinen sijainti eivät viittaa siihen, että Doğubayazit on turistikaupunki. Alueella liikkuu matkailijoita, jotka ovat kiinnostuneita paikallisesta kurdikulttuurista ja vanhoista historiallisista nähtävyyksistä.

Araratin salaisuus on ratkaisematta

Doğubayazitin tärkein maamerkki on myyttinen Ararat-vuori. Yli viiden kilometrin korkeuteen kohoava lumipeitteinen Ararat on Turkin korkein vuori. Se tekee vaikutuksen, sillä suhteessa ympäröivään maastoonkin vuorenhuippu yltää neljää kilometriin. Neuvostoliiton ja Turkin vuonna 1922 tekemän rajasopimuksen mukaan Ararat jäi jälkimmäisen puolelle. Turkissa sijaitseva vuori on yhä edelleen armenialaisille pyhimmistä pyhin. Onneksi Ararat on niin lähellä rajaa, että se näkyy Armenian pääkaupunkiin Jerevaniin. Vuori on kuvattu Armenian vaakunaan, sekös ärsyttää turkkilaisia.

Ararat tuo tietysti mieleen paikan, jonne Raamatun mukaan Nooa karautti arkillaan vedenpaisumuksen jälkeen. Sama tapahtuma kerrotaan myös juutalaisten ja islamin historiallisissa kirjoituksissa. Syystäkin Nooan arkin jäännöksiä on yritetty löytää vuorelta jo useiden vuosisatojen ajan. Aina silloin tällöin putkahtaa julkisuuteen uutisia Arkin löytymisestä. Onpa ilmasta käsinkin valokuvattu arkinmuotoisia muodostumia. Toistaiseksi kadonneen arkin metsästys ei ole tuottanut tulosta.

Tiukat kulkukuluvat ovat vaikeuttaneet amatööriarkeologien tutkimustyötä. Ararat oli pitkään vartioitu sotilasalue. Vaikka se on nyt julistettu kansallispuistoksi, ei alueella voi liikkua ilman viranomaisten lupaa. Helpommalla pääsee, kun osallistuu paikallisten matkatoimistojen järjestämille vaellusmatkoille.

Levotonta kurdialuetta

Seuraava majapaikkani yli puolentoista kilometrin korkeudessa sijaitseva Vanin kaupunki vaikuttaa siistiltä Doğubayazitiniin verrattuna. Ehkä se johtuu Turkin suurimmasta, kuvankauniista Van-järvestä ja sen ympärillä kohoavista lumipeitteistä vuorenhuipuista. Laskujoettoman Van-järven vesi on erikoista, sillä se suolaista ja erittäin emäksistä. Väitetään, että pyykkiä pestäessä pesuainetta ei tarvita lainkaan, silti vaatteet tulevat puhtaiksi. Omalaatuisen veden takia järvessä elää vain yksi kalalaji, Ince kefa, paikallinen lohi. Se on jokaisen vanilaisen rantaravintolan ruokalistalla, ja maistuu ihan hyvältä.

Puolen miljoonan Vanin asukkaista lähes jokainen on kurdi. Alue on ollut kurdilevottomuuksien ydinaluetta. Väitetään, että maanjäristysten sattuessa Turkin valtion organisoimat pelastustyöt etenevät aina verkkaisesti.

Vanissa ei voi olla törmäämättä urartu-sanaan. Se näkyy kauppojen ja ravintoloiden nimissä. Urartulaiset muodostivat aikoinaan menestyneen valtion. Urartu-kulttuuri hävisi, mutta heitä pidetään kurdien esi-isinä. Esimerkiksi heidän kielestään kehittyi kurdien kieli. Vanin alueen tärkeimmät nähtävyydet liittyvät juuri urartulaisten aikakauteen. Muinaisesta kulttuurista tiedetään melko vähän, koska sen tutkiminen ei ole ollut sopivaa Turkin valtion virallisen ideologian kanssa.

Parhaiten Vanin kaupunki osataan yhdistää veikeisiin valkoisiin Vanin kissoihin. Mirrit ovat kuuluisia siitä, että niiden toinen silmä on sininen ja toinen vihreä, joskus keltainen. Aikaisemmin Vanin kissat saivat liikkua vapaasti, mutta nykyisin kissat ovat yliopiston tiloissa tutkimuksen kohteena. Niitä voi käydä katsomassa yliopiston alueella sijaitsevassa Kissatalossa.

Turkin ja Armenian välit umpisolmussa

Islaminuskoiset turkkilaiset tulevat tuskin koskaan tunnustamaan kristittyjen armenialaisten kansanmurhaa. Virallisesti se ei ole edes mahdollistakaan, sillä Turkin rikoslain pykälän 301 mukaan kansanmurhasta puhuminen on loukkaus turkkilaisuutta kohtaan. Nobel-palkinnolla palkittu turkkilainen kirjailija Orhan Pamuk uskalsi lehtihaastelussaan nostaa esiin ensimmäisen maailmansodan aikana tapahtuneen armenialaisten julman kohtelun. Kansainvälisen kohun synnyttänyt Pamuk selvisi sakoilla.

Historiallinen tragedia on jäytänyt Turkin ja Armenian välejä jo vuosikymmenien ajan. Diplomaattisuhteet on katkaistu ja maiden väliset raja-asemat on suljettu. Turkkilaiset pelkäävät kansanmurhan myöntämisen johtavan siihen, että Armenia vaatisi itselleen entisiä armenialaisten asuinalueita. Iso osa Itä-Turkin alueesta kuului armenialaisille ennen ensimmäistä maailmansotaa.

Lähellä nyky-Armenian rajaa sijaitseva Kars oli joskus armenialaisten pääkaupunki. Tämän syrjäisen kaupungin kupeessa on eräs Itä-Turkin alueen arvokkaimmista historiallisista kohteista. Unescon suojelukseen kuuluva Anin rauniokaupunki oli aikoinaan armenialaisten tärkeä hengellinen ja kaupallinen keskus. Kaupungissa ei ole asuttu 300 vuoteen.

Turkin tasavallan perustamisen jälkeen turkkilaiset viranomaiset kannustivat talonpoikia hakemaan ”arvottomilta” raunioilta rakennusmateriaalia, kuten kiviä, omin tarpeisiin. Äärimmäisen arvokas kulttuurikohde on tuhottu lähes täydellisesti.

SISÄLLYSLUETTELO

ETUSIVU