Elettiin syksyä 1965. Turun Palloseura ja paikalliskilpailija ÅIFK olivat selvinneet Suomen cupin loppuotteluun. Peli pelattiin Helsingin Olympiastadionilla. Harmi, sillä Turussa paikallisotteluun olisi saapunut tuhansia katsojia. Helsingissä jäätiin alle parin tuhannen.
Ottelu lopputulos jäi yhtenä muistona kotimaisen jalkapallohistorian tilastoihin. ÅIFK voitti ottelun 1-0. Erikoista oli silloin se, että ÅIFK pelasi pääsarjassa (Mestaruussarja) ja TPS toiseksi korkeimmalla sarjatasolla (Suomisarja).
– Voitimme Suomen Cupin. Vastustaja TPS oli varmistanut nousun pääsarjaan. Me taas olimme varmistaneet putoamisen pääsarjasta. Ottelu pelattiin Helsingissä, vaikka vastakkain oli kaksi turkulaista joukkuetta. Niinpä katsojia oli vähän. Muistan, kun Simo Syrjävaara antoi syötön laidalta ja ammuin rangaistusalueen rajalta oikeaan yläkulmaan, muistelee Aulis Laine, yksi kotimaisen jalkapallon legendoista.
Seuraavan päivän Turun Sanomien urheilusivuilla oli iso otsikko: Laineen dynamiittilaukaus ratkaisi voiton.
– Meillä ei ollut taitavin joukkue, mutta se oli erityisen hyvähenkinen. Tuomarinakin tunnettu Reino Koskinen oli meidän valmentaja. ”Reka” oli mainio hengenluoja.
Vain harva nykysukupolven kotimaisen jalkapallon seuraaja on kuullut nimen Aulis Laine. Minä olen, sillä taiturin, numero kahdeksan, pelejä ihailin pikkupoikana 1960-luvulla. Vaikka vuosikymmenet ovat kuluneet, nyt kasikymppinen Laine on yhä entisaikojen kuosissaan. Keskikentän virtuoosi, Salon Vilppaan kasvatti, on tuttu näky jalkapallokatsomoissa.
Palataan 1960-luvun alkuun. Runsas parikymppinen Laine saapui Salosta Turkuun. Toiseksi korkeimmalla sarjatasolla pelannut ÅIFK tarvitsi väliaikaista vahvistusta. Aulis oli jo aikaisemmin käynyt pariin otteeseen näytillä, mutta sopimusta ei ollut syntynyt. Ensimmäinen virallinen ottelu Urheilupuiston Yläkentällä meni jo sen verran hyvin, että Laine, tuleva maajoukkuepelaaja, oli sen jälkeen ÅIFK:n vakiopelaaja.
Laineen lapsuus kuuluu pihapelien kulta-aikaan.
– Ei siihen aikaan saanut Salossa pikkupoikana mitään harjoitusta. Salon hiekkakentällä potkittiin palloa. Opettelin itse harhauttamaan ja käsittelemään palloa. Olin myös aina joukkueeni pienempiä.
ÅIFK:ssa Laineen ura lähti nousuun. Seura ylsi Mestaruussarjaan, valtakunnan korkeimmalle sarjatasolle. Vuonna 1963 joukkue voitti pronssia. Mukava muisto on myös cupin voitto vuodelta 1965, huolimatta siitä, että ÅIFK putosi samana vuonna sarjatasoa alemmaksi.
– Cupin voiton jälkeen joukkueemme hieman hajosi. Syrjävaarakin siirtyi Lahteen. Osa lopetti. Kaikesta huolimatta nousimme vielä kerran Mestaruussarjaan ennen kuin putosimme sarjaporrasta alemmaksi syksyllä 1967.
Laine pelasi kahdeksan kautta ÅIFK:ssa, joista neljä Mestaruussarjassa ja neljä Suomisarjassa. Pääsarjatasolla 88 ottelussa syntyi 32 maalia. Tehot olivat kohdillaan ja nimi oli usein lehdissä. A-maaotteluita kertyi 18 ja niissäkin syntyi kolme maalia.
Seuraa hän ei kuitenkaan enää vaihtanut, vaikka kysyntää oli.
– Sain tarjouksia esimerkiksi Tepsiltä ja Lahden Reippaalta. Jalkapallollisesti varmaan menetin, mutta minulla oli hyvä työpaikka Rettigin tupakkatehtaalla. Piti ajatella tulevaisuuttani. En juurikaan käynyt kouluja, mutta työpaikallani pääsin etenemään mukavasti. Aloitin raakatupakkapuolelta ja lopetin varastopäällikkönä. Se on ihan hyvin kansakoulun pohjalta.
Laine lopetti aktiiviuran nuorena, 29-vuotiaana vuonna 1969. Se oli siihen aikaan normaalia. Myöhemmin 1970-luvulla Laine oli vielä tovin kasvattajaseura Salon Vilppaan pelaajavalmentaja.
– Kolmekymppistä pidettiin silloin ehtoopuolen pelaajana. Jos olisin halunnut jatkaa Mestaruussarjassa, olisi pitänyt vaihtaa seuraa. Työpaikka oli minulle tärkeämpi.
ÅIFK:n toiminnan taustalla oli silloin maamme rikkain mies, tupakkatehtailija Gilbert von Rettig. Niukasti julkisuudessa viihtynyt turkulainen merkkihenkilö ei antanut elämänsä aikana ainoatakaan haastattelua, mutta hän oli tykästynyt jalkapalloon. Vaikka vuosikymmenet ovat vierähtäneet, ÅIFK:n pelipaidan ykköspaikalla lukee yhä ”Rettig”.
