Parhaat kaverukset. Turkulaiset Mikko Reuna ja Aki Koskinen. Molemmilla oli unelma. Into päästä pelaamaan Salibandyliigaan oli iso. Omassa kotikaupungissaan se ei ollut vielä 2000-luvun alkuvuosina mahdollista.
Jälleen yhden pettymykseen päättyneen kauden jälkeen paikallisessa yökerhossa ilmaan heitetty absurdi idea toteutui. Kaverukset halusivat nähdä ja kokea jotain uutta. Yhteinen ennakkoluuloton ja rohkea päätös lähteä tuntemattomaan Saksaan pelaamaan on ollut molemmille jatkoelämän kannalta iso merkitys.
Mikko Reunan kiinnostavan tarinan voit lukea täältä.
Aika oli toinen parikymmentä vuotta sitten. Saksan yhdistymisestäkään ei ollut kulunut vielä pitkäkään aika. Pelaaminen muualla kuin Suomessa ei ollut enää harvinaista, mutta siirtyminen Saksan Bundesliigaan oli melko poikkeuksellista. Eipä siihen aikaan Turusta monikaan pelaaja ollut ennen Reunaa ja Koskista ylipäätään lähtenyt reikäpallon perässä itselleen tuntemattomaan maahan.
Jotta lähtö vieraaseen kulttuuriin olisi mahdollisimman mutkatonta, tietyt arkeen liittyvät yksityiskohdat piti huomioida jo silloin.
– Ajankohta oli itselleni hyvä. Olin saanut insinööriopinnot valmiiksi ja olin vapaa poikamies. Kun siirryt yksin, ilman elämänkumppania, uuteen seuraan ja uuteen maahan, seura joutuu järjestämään vain yhden ihmisen asiat. Jos tyttöystävä lähtee mukaan, niin järjestettävänä on kahden ihmisen asiat. Asuimme Mikon kanssa seuran järjestämässä kimppakämpässä. Samassa talossa asui myös paikallisen koripalloseuran ulkomaalaisvahvistukset.
Halu lähteä ulkomaille oli kaverusten yhteinen idea, mutta Saksa ja Weissenfels valikoitui sattumalta.
– Olin Wallacilla töissä. Entinen koripalloilija Tapio Sten oli työkaverini. Hänen poikansa Juha pelasi koripalloa Saksassa ja hän kertoi, että samassa pikkukaupungissa on suomalaisia salibandypelaajia, muun muassa Matti Keltanen ja Tomi Varis. Matti oli lähdössä takaisin Suomeen ja seura oli kiinnostunut saamaan tilalle uusia suomalaisia vahvistuksia.
Koskinen on yhtä mieltä Reunan kanssa, vastaanotto Saksassa oli sydämellinen.
– Ihmiset olivat ystävällisiä. Oli etukäteen mietitty, miten sopeutuminen uuteen olisi mahdollisimman helppoa. Paljon on kuitenkin omasta asenteesta kiinni. Pitää mennä avoimin mielin. Päivisin ei pelattu pleikkaria kämpillä, vaan tutustuttiin paikalliseen kulttuuriin.
Seuraa kiinnostivat muutkin asiat kuin pelaajien pelitaidot.
– Seuran filosofia oli se, että he haluavat Pohjoismaista pelaajia, joilla on taitoa, mutta myös käsitystä itse pelistä. Seuran johto imi kaiken. Etenkin ne ihmiset, jotka vastasivat juniorivalmennuksesta. He kuuntelivat korvat höröllä taktisia yksityiskohtia. Heitä kiinnosti esimerkiksi, millaisia harjoituksia voi vetää junioreille.
Koskinen kuuluu siihen ikäryhmään, joka aloitti salibandyn harrastamisen nuorena, mutta kuitenkin kokeiltuaan ensin muita lajeja.
– Olin junnuna TuTo:ssa jääkiekkomaalivahtina, mutta halusin päästä kentällekin tekemään maaleja. Vaihdoin lajia, kun kaverinikin pelasivat salibandyä Turun NMKY:n junnuissa edesmenneen Ilkka Karhemon valmennuksessa. Voitimme Turun ensimmäisen SM-mitalin salibandyssä. Saavutimme vuonna 1995 C-junioreiden SM-pronssia.
Kun TPS Salibandy perustettiin, Namikan joukkue siirtyi TPS:n juniorijoukkueeksi.
– Pääsin pian TPS:n edustukseen. Pelasimme Divaria, mutta menestys ei ollut ihmeempi. Se oli 1990-luvun loppua, kun SPV ja Classic pelasivat myös Divarissa, muun muassa ”Basso” Peltola oli itse pelaamassa.
Koskisen peliura kulki TPS:stä FBC Turun kautta AFC Campukseen Reunan pelikaveriksi. Ketju Koskinen-Känkänen-Reuna teki paljon pisteitä, mutta se ei riittänyt nousuun liigatasolle. Kausi päättyi pettymykseen ja muuttoon Weissenfelsiin.
Vuosi meni Saksassa ja sen jälkeen kaverukset erosivat. Reuna lähti Sveitsiin palatakseen myöhemmin takaisin Saksaan. Koskinen muutti takaisin Suomeen, ei Turkuun, vaan Tampereelle. Uusi joukkue oli Heikki Luukkosen valmentama liigaryhmä Gunners. Joukkueessa pelasi Akille jo entuudestaan tuttu kaveri Turusta, Valtteri Sainio.
Näin Koskisen unelma liigapeleistä toteutui. Tosin vain toviksi, sillä sattuma puuttui Akin elämään.
– Ehdin pelata vain puoli vuotta Gunnersissa, kun eturistisiteeni meni poikki. Edessä oli kuukausien kuntoutus. Saksasta otettiin yhteyttä ja he pyysivät apua valmennukseen loppukaudeksi. Lähdin ja voitimme keväällä Saksan mestaruudenkin.
Paluun tuttuun Weissenfelsiin venyi ennakoitua pidemmäksi.
– Olin Saksassa vielä seuraavat kolme vuotta. Myöhemmin olin myös joukkueeni pelaajavalmentaja. Siinä ohessa tein erilaisia hanttihommia. Olin muun muassa uimavalvojana, kivifirmassa leikkaamassa laattoja ja marketissa paistamassa tuoretta leipää. Viimeisenä vuonna, kun saksan kieli oli jo hyvin hallussa, tein koulutustani vastaavaa työtä.
Lopulta tuli aika tehdä uusia isoja päätöksiä. Molemmilla, Reunalla ja Koskisella, peliura on päättynyt ja kaverukset elävät nyt perheellisinä ruuhkavuosiaan. Erona on se, että Reuna päätti jäädä lopullisesti Saksaan ja Koskinen palasi takaisin Suomeen.
– Löysin Turusta kesällä 2010 mukavan tyttöystävän, nykyisen vaimoni. Oli aika myös siirtyä työelämässä koulutustani vastaaviin töihin ja sainkin sellaisen. Työni puolesta pystyn pitämään oppimaani saksan kieltä hallussa ja olen käynyt Weissenfelsissä paikan päällä myöhemmin morjestamassa vanhoja pelikavereitani.
Turkulaisen yökerhon baaritiskillä tehdystä päätöksestä tulikin isompi kuin mitä nuoret miehet silloin edes kuvittelivatkaan. Reuna jäi sille tielleen, mutta Koskinen palasi lopulta Suomeen.
– Päivääkään en Saksassa vietetyistä päivistäni kuitenkaan vaihtaisi pois.
