– Arvostan häntä suuresti ja omasta mielestäni Ray Backman on saanut ehkä liian vähän huomiota siitä, mitä on tehnyt Loviisassa.
Näin toteaa Jari Vahtera, porilaisen salibandyn pioneeri ja Backmanin kollega. Hän jos kuka tietää, mitä tarkoittaa, kun lähdetään nollasta ja edetään lopulta pitkälle.
– Backman on niitä harvoja valmentajia Suomessa, jotka ovat olleet luomassa pienellä paikkakunnalla nuorten sählypoikien joukkueesta liigajoukkueen. Kaikki, jotka ovat olleet tekemisissä salibandyn kanssa tietävät, että se ei ole mikään helppo juttu. Eikä siinä ole kysymys pelkästään pelillisistä asioista, vaan paljon muustakin. Ja on ihan eri asia mennä valmentajana valmiiseen joukkueeseen, missä on jo kovia liigassa pelanneita pelaajia.
Vahtera valmensi porilaista joukkuetta ja Backman loviisalaista. Valmentajien omat joukkueet kohtasivat usein toisensa.
– Ensimmäisen kerran, kun pelasimme Loviisan Toria vastaan, Pori sai jäähyn. Ihmettelin, kun Loviisan valmentaja Backman otti verkkarit pois ja tuli kentälle pyörittämään alivoimaan alimpana miehenä. Kehotin pelaajiani juoksemaan kaverin ohi, jos saatte pallon. Hän ei ehdi tekemään mitään. Mutta Ray ei antanutkaan yhtään huonoa syöttöä eikä näin päästy kiertämään kaveria.
Vahtera, itsekin Turussa valmentaneena, muistaa hyvin Backmanin ajan Aurajoen maisemissa.
– Toinen asia, miksi häntä kunnioitan, on se, mitä hän sai aikaan Turussa. Ray tuli Turun ulkopuolelta ja muutti ratkaisevasti turkulaista salibandykulttuuria. Ja sekään ei ollut mikään yksinkertainen asia. Backman loi pohjan tekemällä turkulaiseen harjoituskulttuuriin muutoksen. Sitä ennen salibandy oli Turussa puuhastelua. Kun Ray siirtyi vuorostaan muualle, tilalle löytyi henkilöitä jatkamaan hänen aloittamaansa työtä. Perusta oli rakennettu.
Vahtera muistaa aina saaneensa myös apua Backmanilta.
– Olen toisen joukkueen valmentajana saanut Backmanilta aina tietoja vastustajista. Hän ei ole koskaan pantannut omia tietojaan. Niitä tietoja olen pystynyt käyttämään omassa valmennuksessani jopa ihan ratkaisevasti hyödyksi.
Kerran neuvoista ei kuitenkaan ollut apua ja tuskin juuri silloin sitä olisi ollut tarjollakaan.
– Muistan, kun kerran pelasimme Loviisaa vastaan ylimääräisissä liigakarsinnoissa. Ray oli luonut joukkueelle taktiikan, missä pyörimme housut nilkoissa. Näki kaikesta, että hän oli paneutunut etukäteen vastustajan eli meidän taktiikkaan.
Atte Juuti lienee kaveri, joka tuntee hyvän ystävänsä parhaiten. Parivaljakkona Backman-Juuti oli nostamassa Tepsiä Salibandyliigaan.
– Tepsissä alettiin miettiä 2000-luvun alussa, miten saataisiin uutta verta valmennukseen. Iskimme kiinni Backmaniin saadaksemme hänet Turkuun. Se oli silloin iso askel Tepsiltä palkata päätoiminen päävalmentaja. Edustusjoukkueen lisäksi Ray valmensi 86-syntyneitä C-junnuja, jotka toivat seuraan ensimmäisen SM-mitalin. Itse olin silloin seuran valmennuspäällikkö, kertoo Juuti.
Kevään 2007 nousun taustalla oli iso työmäärä.
– Vuonna 2006 keväällä Ray pyysi minua mukaan edustuksen valmennukseen. Tavoitteena oli nousta liigaan. Vaimoni ehdotti, että minun pitäisi muuttaa ”Bakken” luo asumaan, sillä olimme niin tiiviisti yhteydessä toisiimme. Harjoittelukulttuurin tuli iso muutos myös kilpailukauden ulkopuolella. Esimerkiksi kesällä joukkueella oli sunnuntai-illallakin treenit, mutta hyvin pelaajat sen ottivat vastaan.
Näin muistelivat Backmanin kaverit, Vahtera ja Juuti, loviisalaista lajipioneeria, mutta kysytään Loviisan Torin aikoinaan liigaan asti nostaneelta lajivaikuttajalta itseltään muutama mielenkiintoinen kysymys.
Miten aikoinaan innostuit salibandystä?
– Innostuin salibandysta, kun jääkiekkoharrastus ja sen vakavuus jäi pienempään rooliin. Loviisassa ei ollut 1990-luvun alussa tekojäätä, saatikka jäähallia. Reissasin C- ja B-junnuissa Porvooseen harjoittelemaan ja pelaamaan, mutta touhu alkoi käydä turhan raskaaksi matkoineen ja muine järjestelyineen. Vapaa-aikaa ei jäänyt nimeksikään ja koulukin piti yrittää hoitaa. Sain mitata itseni kiekkoilijan alkuna, eikä vauhti olisi riittänyt aikuisiällä ylimmille sarjatasoille.
– Olin harrastellut myös muita pallopelejä, kuten kaukalopalloa, jalkapalloa ja tennistä, mutta kiekko oli se rakkain. Kun panostus lätkään jäi vähemmälle, piti keksiä jotain tilalle. Elettiin kevättä 1991 ja salibandy alkoi kasvaa yleiseen tietoisuuteen. Päätettiin lähteä mukaan. Loviisassa oli kuitenkin salibandyyn soveltuva halli, ja joukkue saatiin kasattua lukion koulukavereista ja muutamasta muusta tutusta kaverista.
Kerro omasta pelaajaurastasi.
– Oma pelaajaura ei ollut kovin pitkä. Ehdin kuitenkin pelata kaikilla sarjatasoilla liigasta nelosdivariin. Torin kanssa aloitimme 3.divarista kaudella 1991-1992. Putosimme 4.divariin kaudeksi1993-1994. Kaudella 1994-1995 nousimme takaisin kolmoseen, siitä kakkoseen ja ykköseen. Muilta osin toimin joukkueen pelaajavalmentajana, paitsi kaudella 1994-1995 pelasin salibandyliigaa Porvoon ZSKA:ssa ja valmensin Torin edustusjoukkuetta sekä vasta perustettua B-junnujoukkuetta.
– ZSKA putosi Salibandyliigasta ja joukkue hyvin pitkälti hajosi. Kovimmat pelimiehet suuntasivat pääkaupunkiseudun liigajoukkueisiin. Itse palasin Torin pelaajavalmentajaksi. Omat pelit päättyivät ehkä kaudella 1999-2000, jolloin kävin (toistaiseksi) viimeisen kerran kentän puolella miesten 1.divarissa. Yhtään junnupeliä en ole koskaan pelannut salibandyssa, vaikka aloittaessani olin 17-vuotias.
Miten salibandyvalmennuksesi alkoi?
Vahingossa. Etsimme valmentajaa miesten joukkueellemme jo ihan touhun alkutaipaleella, mutta sitä valmentajaa ei koskaan löytynyt. Valmentaminen jäi siis kontolleni, kuten lähes kaikki muukin pelaamisen ulkopuolinen toiminta parina, kolmena ensimmäisenä kautena.
Oliko alun perin tavoite nousta jossain vaiheessa Loviisan Torin kanssa liigaan?
– Alun perin ei ollut. Toiminta oli lähinnä pelailua. Torin ensimmäinen junnujoukkue 77-80 -syntyneet perustettiin kaudelle 1994-1995. Pääsimme ensimmäisellä kaudella johonkin loppupelivaiheeseen, mutta emme mitaleille. Seuraavalla kaudella joukkueen ainoa 77-syntynyt pelaaja lopetti, ja pelasimme B-78 sarjaa. Alkoi neljän vuoden mitaliputki junnuissa, jonka jälkeen oli itsestään selvää, että haluamme pärjätä myös miehissä.
– Keväällä 1996 voitimme B-junnuissa SM-pronssia, 1997 B-hopeaa, 1998 A-kultaa ja 1999 vielä A-pronssia. Samaan aikaan olimme pitkälti näiden samojen nuorten miesten kanssa nousseet miesten 1.divariin. Mukana oli toki vielä pari kaveria myös alkuperäisestä miesten joukkueesta.
Mikä mahdollisti, että Loviisan Torista tuli liigajoukkue?
– Kyllä se oli ensisijaisesti tämän 78-81-ikäluokan kova työ. Uskallan väittää, että tuohon aikakauteen suhteutettuna treenasimme sekä määrällisesti että laadullisesti ihan hyvin. Lisäksi olimme saaneet jo junnumenestyksen ajoilta taustalle väkeä, joka teki pyyteettömästi töitä, jotta olosuhteet harrastamiseen olisivat mahdollisimman hyvät. Pari vahvistustakin tarttui mukaan lähikaupungeista vuosien varrella. Kyllä kaikkien panosta vaaditaan, että tuohon aikaan alle 10 000 ihmisen kaupunki saadaan pääsarjatasolle.
Miten siirto Loviisasta Turkuun tapahtui?
– Siirto Turkuun oli käynyt mielessä jo vuotta aikaisemmin keväällä 2002, kun Tepsin kilpailija oli yhteydessä. Olin ollut siinä vaiheessa jo yksitoista kautta Torin valmentajana. Seuran taustaihmiset kuitenkin käännyttivät ajatukseni melko vaivattomasti. Ei siinä tarvinnut kauheasti tunteisiin vedota, kun Backmanin poika oli taas luvannut jatkaa vuoden pitempään.
– Keväällä 2003 oli tilanne sitten jo toisen näköinen. Tepsistä oltiin yhteydessä vuodenvaihteessa, ja nimet raapustettiin sopimuspaperiin liigan finaaleiden aikaan. Tosin pitkän harkinnan ja taivuttelun tämäkin asia vaati.
Muutit turkulaista harjoittelukulttuuria. Miten se käytännössä onnistui?
– Hankala kysymys. En tietenkään ollut täysin selvillä, miten Turussa oli aikaisemmin harjoiteltu. Töitä oli varmasti tehty Atte Juutin, Mika Ahosen, Toni Järveläisen, Jari Vahteran ynnä muiden johdolla. Itse pääsin hyvään saumaan iskemään, kun maisemanvaihto toi itselleni mukavasti lisää virtaa. Myöskään Tepsin joukkueeseen kohdistuneet odotukset eivät olleet lajiväen silmissä kaikkein kovimmat.
– Yritin tuoda mukanani ennen kaikkea pelillisiä asioita. Pelaamisella ja siitä johdannaisilla asioilla oli kenties aiempaa suurempi osuus harjoittelussa. Halusin ja olen aina halunnut että valmentamani joukkue osaa pelata salibandya sillä tavalla, että se palvelee ja tyydyttää joukkuetta valmennus mukaan lukien. Rautaisellakaan fysiikalla ei mielestäni tee mitään jos ei osaa pelata.
Miten siirto Turusta Tampereen Classiciin tapahtui?
– Minulla olisi ollut 1+1 vuotta sopimusta jäljellä Tepsiin, mutta seura oli ajautunut säästötalkoisiin. Minulta kysyttiin mahdollisuutta purkaa sopimus. Olin tuossa vaiheessa valmentanut Palloseuraa jo seitsemän vuotta. Lupasin yrittää etsiä töitä muualta. Agenttini Tomi Sairanen junailikin siirron Classiciin käden käänteessä. Pasi Peltola oli päättänyt lopettaa valmennushommat ja Sairanen sai markkinoitua meikäläisen kaliffiksi kaliffin paikalle. Tässä elettiin kevättä 2010.
Miten valmentajaurasi eteni Classicin jälkeen?
– Minun piti alun perin valmentaa Classicissa kolme kautta, mutta päätimme ”Passon” kanssa, että olisi järkevintä purkaa sopimus viimeisen kauden osalta. Koin itseni jossain määrin loppuun palaneeksi, enkä kokenut, että ammattivalmentaminen siinä mittakaavassa, mitä se oli Classicissa ja TPS:ssä ollut, olisi enää oikea ratkaisu minulle.
– En ollut missään nimessä tyytyväinen myöskään omaan työpanokseeni, ja kun Passo oli antanut elämäntyönsä käsiini, oli mielestäni oikeutettua, että sitä jatkamaan tulee henkilö, jolla on siihen halua ja virtaa. Kotonakin oli siihen aikaan haastavaa, kun silloisen elämänkumppanini kanssa tulevaisuudensuunnitelmat olivat kovastikin eri näköiset.
– Olin jo jonkin aikaa harkinnut alanvaihtoa. Suunnistinkin kotimaisemiin Itä-Uudellemaalle uusien työ- ja opiskeluhaasteiden perässä. Valmentaminen toki jatkui, mutta ei ammattina. Ensin kaksi kautta Loviisan Torin päävalmentajana, sitten yhden välivuoden jälkeen samassa seurassa vielä kaksi kautta apuvalmentajana, ja viimeisenä LASB:in apuvalmentajana kaudella 2017-2018.
Kerro maajoukkuevalmennusajastasi.
– Maajoukkueessa olen ollut kahtena eri ajanjaksona. Poikien U19-maajoukkueessa 1998-2001 Juha Jäntin apurina ja miehissä 2010-2012 Petri Kettusen apurina yhdessä Mika Ahosen kanssa. Poikien maajoukkueesta on jäänyt mieleen lähinnä Jäntin huikea persoona ja 1981-1985 syntyneet pelimiehet.
– Miesten osalta kaksivuotiseni oli melko rikkonainen. Ensimmäisellä kaudella tapahtumia ei juurikaan järjestetty pelaajien lakkoillessa sopimusasioiden johdosta. Toinen vuosi oli leiritysten ja kisojen osalta normaali, mutta oma panokseni jäi pahasti piippuun. En ollut juurikaan avuksi joukkueelle. Virtaa ei tuntunut riittävän, vaikka halua olisi ollutkin.
Onko mahdollista, että vielä palaat salibandyvalmentajaksi?
– On mahdollista, mutta ajatus tuntuu päivä päivältä epätodennäköisemmältä. Oma poika täyttää pian neljä vuotta, ja jos hän alkaa pelaamaan eikä valmentajia löydy, niin tuskin siinä vaihtoehtoja jää. Huippusarjoihin tai ammattivalmentajaksi en koe ainakaan tällä hetkellä minkäänlaista poltetta. Olen tyytyväinen elämääni tällaisenaan.
– Olen myös oppinut asioita itsestäni vuosien saatossa. Olen pohtinut, että en ehkä ollut tarpeeksi kova urheilumies tai valmentaja suhteutettuna siihen, mihin laji ja valmentaminen on mennyt. Tuntuu, että etenkin huipputasolla toiminta on mennyt turhankin homogeeniseksi. Joitakin yleisiä normeja on vaan noudatettava, jos haluaa pysyä kelkassa mukana. Ymmärrän toki, että asiat näin menevät kun laji kehittyy ja urheilullisuus lisääntyy. Koen kuitenkin, että itse ainakin halusin olla jonkinlainen ”rajojen rikkoja”, joka yrittää tuoda mukaan jotain omaakin.
Mikä on ollut valmentajaurasi hienoin hetki?
– Ei ole yksittäistä hetkeä. Kovimmat juhlat on varmaankin pidetty Torin ja TPS:n liiganousujen jälkeen. Myös A-junnujen SM-kultaa saunottiin pitkään.
Mikä on ollut suurin pettymys?
– Edellistäkin vaikeampi kysymys. Onnistumisia ja pettymyksiä mahtuu kyllä noin 25 vuoteen yllin kyllin. On noustu ja pudottu, voitettu ja hävitty. Eniten harmittaa aina kuitenkin, kun en ole itse pystynyt antamaan omaa parastani jossain tilanteessa.
Kuvat: Anssi Koskinen
