Route 66 on maailman kuuluisin tie. Yhdysvaltain halki, Chicagosta Los Angelesiin kulkeva väylä syntyi 1920-luvulla. Moottoriteiden rakentamisen myötä se poistettiin virallisesti käytöstä 60 vuotta myöhemmin.
Tie on amerikkalaisen sisäisen muuttoliikkeen symboli. Kaikkien teiden äiti on kokenut renessanssin: paikalliset Route 66 -yhdistykset ja tienvarren yrittäjät ovat elvyttäneet tuplakuutoseen liittyvää nostalgiaa.
Pelkkä numero 66 riittää automaattisesti ajattelemaan Amerikkaa halkovaa vanhaa valtatietä. Legendaarisen tien imagoa ovat vahvistaneet monet laulut, joista Bobby Trouberin Route 66 vuodelta 1946 on tunnetuin. Lisäksi monet elokuvat ja TV-sarjat ovat liittyneet kiinteästi Tien historiaan. John Steinbeckin klassikkokirja Vihan hedelmät on tehnyt tuplakuutosesta historiallisen kulttitien.
Kiiruhda hitaasti
Route 66 -tielle ei kannata lähteä ilman suunnitelmaa. Tärkeintä on varata aikaa riittävästi. Reitin pituus ilman ylimääräisiä koukkauksia on 3755 kilometriä. Kolme viikkoa on minimi aika, mutta nähtävää on reitin varrella pidemmäksikin ajaksi. Tärkeintä on noudattaa vanhaa automatkailuperinnettä, jonka mukaan matka on yhtä tärkeä kuin perille pääsy.
Autonvuokraus on Yhdysvalloissa edullista. Varauksen voi tehdä jo Suomessa, esimerkiksi samalla kun varaa lentoliput matkatoimistosta. Eri vuokraajien hintoja kannattaa verrata, sillä niissä on suuria eroja. Ennen vuokrasopimuksen tekoa on syytä varmistaa sopimuksen yksityiskohdat, muun muassa vakuutuksen kattavuus. Polttoaine on Yhdysvalloissa edullista. Keskilännessä se on selvästi halvempaa kuin Kaliforniassa. Huoltoasemia on tiheästi, mutta pitkille aavikko-osuuksille pitää lähteä liikkeelle aina täydellä tankilla.
Yösija helposti
Chicagoon kannattaa varata hotellihuone valmiiksi jo Suomessa. Muuten Route 66:n varrella majoitus järjestyy vaivattomasti. Yleensä alle tunnin ajon sisällä löytyy useita edullisia vaihtoehtoja. Motellista huoneen saa 30 dollarista alkaen. Kaksin matkustavan hotellilasku on suhteessa halvempi kuin yksin matkustavan. Luottokortilla voi maksaa lähes kaikkialla Yhdysvalloissa.
Tärkeä osa Route 66 historiaa ovat sen varrella sijaitsevat nostalgiset kahvilat ja ruokapaikat, dinerit. Niiden sisustus levyautomaatteineen ja tarjoilijoiden asuineen on tahallaan jämähtänyt vuosikymmenien taakse. Ruoka on edullista, annokset runsaat ja palvelu ensiluokkaista. Yhdysvalloissa ilmoitettuihin hintoihin lisätään aina vero. Tippiä jätetään pöytään 10-15 prosenttia kokonaissummasta.
Liian tarkkaa päiväkohtaista aikataulua ei tarvita, mutta kannattaa pääpiirteissään suunnitella etukäteen sopivat ajomatkat. Väliin pitää sijoittaa lepopäiviä tasaamaan aikataulua. Ei haittaa, vaikka Kaliforniaan saapuisi etuajassa, sillä Los Angelesin ympäristössä viikkokin vierähtää helposti.
Moottoriteiden myötä alkuperäinen Route 66 on osittain kadonnut. Kuitenkin noin 80 prosenttia on vielä ajettavassa kunnossa. Huolellisen reittisuunnistuksen avulla voi ajaa melkein kokonaan alkuperäistä reittiä. Monin paikoin Tie on merkitty Historical Route 66 -kyltein, mutta tarkkuus vaihtelee osavaltioittain. Alkumatka Illinoisissa on selkeästi merkitty. Autonavigaattorista ei juurikaan ole apua, koska se opastaa yleensä moottoritielle. Kirjakaupoissa ja huoltoasemilla myydään hyviä karttoja. Osaan on merkitty alkuperäinen Route 66.
Tie 66 alkaa Chicagon taidemuseon edestä, kuten Adams Streetin kyltti kertoo. Tie jatkuu Ogden Avenuelle ja kääntyy kaakkoon kohti Jolietin kaupunkia. Vaikka kuuskuutonen on alkumatkasta hyvin merkitty, kannattaa opasteita seurata tarkkaan. Jos ajaa merkin ohi, on vaikea löytää takaisin alkuperäiselle reitille.
Tien historiaa
Route 66 perustettiin vuonna 1926 yhdistämään Yhdysvaltain itäosat länteen. Se kulkee Chicagosta, Illinois´sta Missouriin, Kansasin, Oklahoman, Texasin, New Mexicon ja Arizonan läpi päättyen Los Angelesin Santa Monican hiekkarannalle Kaliforniaan. Tiestä tuli tärkeä muuttoreitti länteen ja se tuki reitin varrella olleiden paikkakuntien talouselämää.
1930-luvun suuri kuivuus Kansasissa ja Oklahomassa ajoi monen maanviljelijäperheen työn perässä Kaliforniaan. Haukkumanimellä Okies tunnetut Tien vaeltajat siirtyivät laman aikana täyteen ahdetuissa autoissaan kohti Länttä. Toisen maailmansodan jälkeen Route 66 kukoisti. Monet pikkukaupunkien motellit, baarit ja huoltoasemat menestyivät. Tien sotilaallinen merkitys myös kasvoi. 1950-luvulla siitä tuli Kaliforniaan suuntaavien lomailijoiden pääväylä. Matkailun lisääntyminen antoi sysäyksen kaikenlaisille nähtävyyksille ja intiaanitöitä myyville myyntikojuille. Pikaruokapaikat kukoistivat.
Route 66 lakkautettiin virallisesti vuonna 1985 Interstate Highway Systemin korvatessa sen. Moottoriteiden myötä kaupungit autioituivat, monet motellit ja huoltoasemat rapistuivat. Osa on sinnitellyt automatkailijoiden iloksi nykypäivään asti.
Amerikan unelmasta tuli totta
Unelmani toteutui. Ajoin Amerikan halki, idästä länteen, kohti laskevaa aurinkoa. Kaikessa rauhassa. Aikaa legendaarisella Route 66 -tiellä vierähti kuukausi. Auton matkamittariin kertyi liki 7000 kilometriä. Kameran muistikortille tallentui amerikkalaista nostalgiaa, vanhoja bensa-asemia ja dinereita, hulvatonta hillbilly-meininkiä ja upeita maisemia. Nauhurille jäi muistiin tienvarren ikääntyneiden asukkaiden värikkäitä tarinoita Tien historiasta. Route 66 on matka Amerikan sydämeen, yhdysvaltalaiseen elämään ja kulttuuriin.
Näin matkallani muitakin kuuskutosesta kiinnostuneita: ranskalaisia, saksalaisia, italialaisia, jopa unelmaansa toteuttavia amerikkalaisia. Moniin vieraskirjoihin kirjoitin kuitenkin puumerkkini ensimmäisenä suomalaisena. Route 66 ei ole mikään massaturismikohde.
Hyvä etukäteissuunnitelma osoittautui arvokkaaksi. Amerikan halki voi toki hurauttaa moottoriteitä pitkin nopeastikin, näkemättä ja kokematta mitään. Sen sijaan historiallinen Route 66 kiertelee paikoitellen kapeana ja ruohottuneena tienä syrjässä pääväyliltä. Täällä Bobby Troupin Get your kicks on Route 66 on yhä aidoimmillaan.
Matkailusivun lukijoilla on mahdollisuus lähteä mukaan reissulle vanhalle Tielle halki Missisipin alangon, tasaisten preerioiden, rutikuivien autiomaiden poikki kohti Kalifornian hedelmällistä laaksoa. Matkailusivuilla esitellään tuplakuutosen komeimmat nähtävyydet, ihmeellisimmät elämykset ja värikkäimmät persoonat
Musiikin valtatie
Get your kicks on Route Sixty-six!
Mahdollisesti Bobby Troup on eniten vaikuttanut siihen, että Route 66 on kulttitien maineessa. Vuonna 1941 hän ajeli vaimonsa kanssa Buickillaan kohti Länttä.
Kuuskutosta ajaessaan Troupin vaimo Cynthia ehdotti miehelleen laulun tekemistä valtatiestä 66. Hän ehdotti kappaleen nimeksi ”Get your kicks on Route 66”.
Kun Nat ”King” Cole kuuli Troupin tekemän laulun, hän halusi levyttää sen välittömästi. Uusi hitti nousi nopeasti myyntilistojen kärkipaikoille. Colen versio on suhteellisen hidas. Myöhemmin Route 66 on saanut useita esiintyjiä. Laulun maailmanlaajuinen läpimurto tapahtui Chuck Berryn levyttäessä sen vuonna 1956. Uudessa versiossa oli vauhtia enemmän kuin Colen esityksessä. Suomessa kappaleen levyttivät Eero ja Jussi & Boys vuonna 1964. Myöhemmin 1970-luvulla veljekset tekivät Troupin kappaleesta supisuomalaisen version. Kantatie 66 kulkee Orivedeltä Pohjanmaan sydämeen Lapualle.
Bensaa halvalla!
Gary iskee tarinaa ohikulkijoiden kanssa
Pakko pysähtyä. Missourissa Springfieldistä länteen paikallinen huoltoasema Gay Parita lupaa bensaa pilkkahintaan: 15 centtiä gallonalta. Kyseessä on kuitenkin eläkeläisen Gary Turnerin rakas harrastus ja huoltoaseman mainos on vuosikymmenien takaa. Hän on monien muiden tavoin hurahtanut Route 66:n nostalgisiin muistoihin. Gary Turner haluaa vaalia kuuskuutosen perinteitä. Hän on kunnostanut vanhan 1930-luvun Sinclair-huoltoaseman.
Silloin joskus tämä tie oli pääväylä Kaliforniaan, mutta jo muutaman mailin päässä asuvilla ei ollut edes sähköä. Lapsena nähdessäni tällaisen paikan, bensapumppujen valot ja limpsapullot, tunsi tulleensa Disneylandiin, muistelee Gary Turner.
Gay Paritan huoltoasema ei ole Turnerille business, vaan pelkkä harrastus. Vastaavanlaisia paikallisten Route 66 -yhdistysten kunnostamia huoltoasemia näkee Tien varrella useampiakin. Garyn paikassa ei myydä mitään, korkeitaan postikortteja ja 66-tarroja. Jokainen kävijä toivotetaan tervetulleeksi. Eläkepäiviä viettävä Turner nauttii siitä, kun saa kertoa vierailleen kiinnostavia tarinoita kuuskuutosen menneisyydestä.
Cozy Dog, kotoisa koira on kuorrutettu maissilla
Kaiki tuntevat kuuman koiran, hot dogin. Lähes jokainen on joskus maistanut nakkisämpylää. Hot dog esiteltiin ensimmäisen kerran St. Louisin maailmannäyttelyssä yli 100 vuotta sitten. Nakkisämpylän maisilla kuorrutettu versio, corn dog, tunnettaan Suomessa huonommin. Sen kotipaikka on Illinoisin Springfieldissä.
Muuan Ed Waldmire kokeili uutta herkkua ensimmäisen kerran vuonna 1940. Hän laittoi nakin tikun varteen, kieritti sitä maissijauhoista tehdyssä taikinassa ja paistoi kuumassa öljyssä. Corn dog oli syntynyt. Waldmire perusti ravintolan Route 66:n varrelle. Sen tuore herkku sai nimeksi Cozy Dog, kotoisa koira. Uusi Tien legenda oli syntynyt.
Cocy Dog Drive In on jatkanut toimintaansa tähän päivään asti. Uusi sukupolvi, Edin lapset ja lastenlapset, jatkavat makoisten maissikoirien paistamista. Kuppilan humoristinen tienvarsimainos houkuttelee poikkeamaan sisälle. Maissikoiraa ei ole tullut aikaisemmin maisteltuakaan. Cocy Dog Drive Inin sisustus levyautomaatteineen on muisto menneisyydestä. Seiniä koristavat tuplakuutoseen liittyvää nostalgista rekvisiittaa: uimapukuisia tyttöjä, joilla on isot rinnat ja hoikat lanteet kädessään Coca-Cola pullo. Pitkä tarjoilupöytä, suola-astioita, sinappi- ja ketsuppitölkkejä, paperisia pöytäliinoja, muovituolit…konstailematon kotoisa tyyli yhdistettynä erittäin ystävälliseen palveluun.
Herkulliselta maistuva aito Cozy Dog kaikilla mausteilla irtoaa alle kahden dollarin. Hyvää ja halpaa.
Pig-Hip – Route 66:n legendaarinen taukopaikka
Route 66 on kiinteä osa amerikkalaista historiaa. Se oli vuosikymmenien ajan tärkeä Lännen tie. Se takasi taloudellisen toimeentulon useille aiemmin syrjässä sijainneille kylille ja niiden asukkaille. Route 66 ei ole pelkästään amerikkalaisen autoilun historiaa, vaan myös yksittäisten ihmisten läpikäytyä elämää. Eräs heistä on yli 90-vuotias Ernie Edwards, legendaarisen taukopaikan Pig-Hipin (porsaan lonkka) omistaja.
Ernien ja hänen vaimonsa Francesin omistamassa ravintolassa on syötetty satoja tuhansia Tie 66:n nälkäisiä kulkijoita. Pig-Hipin kuuluisat pannulla paistetut kinkkuvoileivät ovat osa Route 66:n murkinahistoriaa. Toiminta alkoi vuonna 1937 ja päättyi vuonna 1990. Ravintolan yhteydessä oli bensa-asema ja pieni motelli. Uusi moottoritie syrjäytti vieressä kulkevan vanhan tien. Sen myötä asiakasvirta kulki ohi Edwarsin taukopaikan. Toki useita Route 66 -nostaltikkoa käy yhä päivittäin tervehtimässä Tien legendaa.
Opaskirjojen mukaan Ernie tulee aina ulos tervehtimään tulijaa. Nyt ikää alkaa painaa, mutta iloinen kädenheilutus toivottaa kaukaisen suomalaisen vieraan poikkeamaan peremmälle. Ernie elää muistojensa keskellä. Kaikkea Tien historiaan liittyvää on kertynyt kodin pöydille ja seinille. Ernie esittelee eri maiden sanomalehtiä, jotka kertovat Pig-Hipin menestystarinaa. Pirteältä seniorilta ei tarvitse juttua lypsätä, tarinaa Tien historiasta tulee niin kauan kuin vierailija jaksaa kuunnella. Kiitoksena vierailusta Ernie tyrkkää vieraan kouraan Route 66 -muistoprinikan.
Lännen portti – Eero Saarisen Gateway Arch
Eräs maailman kauneimmista monumenteista, suomalaissyntyisen arkkitehti Eero Saarisen luomus Gateway Arch, näkyy kauas. Lähes 200 metrin teräsrunkoinen kaari kohoaa korkeuksiin Mississippi-joen rannassa St. Louisissa.
Hvitträskissä Uudellamaalla syntynyt Eero Saarinen muutti Yhdysvaltoihin ollessaan 13-vuotias. Hän valmistui arkkitehdiksi Yalen yliopistosta vuonna 1934. Eero työskenteli isänsä Eliel Saarisen arkkitehtitoimistossa, kunnes isän kuoleman jälkeen perusti oman toimiston. Eero Saarisen arkkitehtiura oli lyhyt, sillä hän kuoli jo 51-vuotiaana vuonna 1961.
Eero Saarinen voitti presidentti Thomas Jeffersonin muistomerkkikilpailun vuonna 1948. Kilpailu oli ensimmäinen, johon Eero osallistui isänsä kanssa eri ehdotuksilla. Vuonna 1803 Yhdysvallat osti Napoleonilta Lousianan territorion. Ennen maakauppoja Yhdysvaltain maaraja kulki Mississippi-jokea myöten. Länteen laajentumisen muistoksi syntynyt monumentti valmistui vuonna 1965, muutamaa vuotta Eero Saarisen kuoleman jälkeen.
Auringossa kimmeltävän maailman suurimman yhtenäisen teräskaaren korkeus ja leveys on sama, 192 metriä. Sisätiloihin pääsee turvatarkastuksen jälkeen kaaren molemmista päistä. Käytävä johtaa maanalaiseen tilaan, jossa esitellään muistomerkin valmistumista. Eero Saarisen reliefi koristaa näyttelytilan seinää.
Erikoinen, pieniä koppeja sisältävä hissi vie matkailijoita kaaren huipulle. Hissimatka kestää neljä minuuttia. Ruuhka-aikoina joutuu odottamaan vuoroaan, sillä näköalatasanteelle mahtuu kerrallaan rajallinen määrä kävijöitä. Ylhäältä pikkuriikkisistä ikkunoista avautuu upea näkymä yli 50 ilometrin päähän.
Lisätiedot www.gatewayarch.com/Arch
Maalaisjunttien vieraana
Eric on piste kartalla, Oklahoman osavaltion vain pieni pahainen kylä Route 66 varrella. Täällä ollaan Yhdysvaltain takapajulassa, maalaisjunttien, redneckien ja hillibillien sydänmailla. Nykyajan kehitys on kiertänyt Ericin kaukaa. Moottoritien myötä asukkaat ovat lähteneet kuka minnekin. Jäljelle on jäänyt vain ränsistynyt motelli ja hylätty bensa-asema. Jostain syystä yhdet liikennevalot ovat jääneet yhä pysäyttämään satunnaisia kulkijoita kylän keskustaan. Onneksi näin, sillä punaisten valojen vaihtumista odotellessa, katseeni kiinnittyy syrjässä olevaan punatiiliseen puotiin. Uteliaisuuteni herää. Onneksi, sillä saan tutustua Route 66:n kahteen väriläiskään, Annabelle (nyk. edesmennyt) ja Harley Russelliin, redneckien kuningattareeseen ja kuninkaaseen.
Tervetuloa koko maailman redneckien pääkaupunkiin, toivottaa haalareihin pukeutunut pitkäpartainen viskisieppo Harley. Saako olla juotavaa, sodaa, olutta, viskiä, utelee vieraanvarainen Annabelle. Juoma onkin tarpeen, sillä edessä on pariskunnan hulvaton show.
Annabellen ja Harleyn puoti on täynnä Route 66 liittyvää roinaa. Lattiasta kattoon asti löytyy julisteita, rekisterikilpiä, kirjoja, astioita sekä komea eri maiden lippukokoelma. Valokuvausta varten löytyy yllätyksekseni iso Suomen siniristilippu. Kaiken kaaoksen keskellä pariskunta viihdyttää vierastaan omintakeisella tulkinnallaan Bobby Trouberin Route 66 -kappaleesta.
Eikä tässä vielä kaikki. Seuraavaksi Annabelle ja Harley esittelevät auliisti kotinsa, jossa vallitsee samanlainen täydellinen kaaos. Route 66 -rekvisiittaa riittää täyttämään lattiat, seinät ja hyllyt. Lopuksi satunnainen kävijä saa vierailunsa kunniaksi molemmilta pitkän halauksen ja vanhalta viskiltä tuoksuvan märän pusun.
Cadillac Ranch – pähkähullu idea keskellä autiomaata
Laulaja Tony Christie on jo vuosikymmenien ajan etsinyt tietä Amarilloon. Eikö joku jo voisi kertoa hänelle, että se sijaitsee Texasissa Yhdysvalloissa Route 66:n varrella. Nostalgisesta maineestaan huolimatta Amarillo ei ole Tie 66:n eksoottisimpia pysähdyspaikkoja. Maisemat on ovat silmin kantamattomiin tasaisia.
Amarillo on vanha karjakaupunki. Suuret pihvit kuuluvat yhä ravintoloiden listoille. Big Texan lupaa ilmaiseksi kahden kilon jättipihvin, jos sen jaksaa syödä tunnissa. Maine on ainakin kiirinyt, sillä turistirysä on aina täynnä nälkäisiä matkailijoita.
Amarillon erikoisin nähtävyys, Cadillac Ranch, sijaitsee hieman kaupungin ulkopuolella. Se aina liittynyt kiinteästi Route 66:n historiaan. Sen perustaja on vuonna 1938 syntynyt amarillolainen Stanley Marsh. Miehen unelma oli ajaa hemaisevan blondin kanssa vaaleanpunaisella Cadillacilla valtatietä 66 Kaliforniaan. Vuonna 1974 Stanley tyrkkäsi kymmenen erilaista Cadillacia nokka edellä maahan. Vinossa asennossa olevat autot nököttävät keskellä peltoa. Pähkähullusta ideasta tuli nopeasti kuuskuutosen kulttikohde.
Useimmat Route 66 -matkailijat pysäyttävät autonsa tien poskeen ja kävelet pellon poikki Cadillacien luo. Monilla on myös mukana omat spraypullonsa. Vuosien varrella autot ovatkin peittyneet värikkäisiin maalikerroksiin ja graffiitteihin.
Grand Canyon – henkeäsalpaavat maisemat
Grand Canyonin seinämät putoavat pystysuoraan alas lähes kahden kilometrin syvyyteen. Kanjonin pohjalla pilkottaa kiemurtelevana kapeana nauhana virtaava Colorado-joki. Jyrkänteen pohjoisrinne siintää kilometrien päässä. Luonto on muokannut maisemasta mielikuvituksellisia muotoja. Kerrokselliset, eriväriset kivimassat muodostavat tornimaisista huipuista kivisiä katedraaleja. Vuodenajasta ja vuorokauden ajasta riippuen väriloisto vaihtelee kullankeltaisesta syvänpunaiseen. Koskaan se ei ole samanlainen. Paraskaan valokuva ei tee oikeutta näkymälle. Se on itse nähtävä paikan päällä.
Mannerlaattojen liikkeiden aiheuttama maankohoaminen synnytti laajat Coloradon tasangot. Alueen halki virtaava Colorado-joki on ajansaatossa kovertanut kalkki- ja hiekkakivestä muodostuneisiin sedimentteihin syvän uurteen. Kanjonilla on pituutta 446 kilometriä ja sen leveys vaihtelee muutamasta kilometristä lähes 30 kilometriin. Jyrkänteen seinämät ovat kuin kirjan sivut, joista voi lukea geologista historiaa vuosimiljoonia taaksepäin.
Suurin osa vierailijoista tyytyy ihailemaan upeita maisemia rinteen reunalla kävellen. On syytä katsoa mihin astuu, sillä suoja-aidat ovat yllättävän matalat. Jokainen liikkuu alueella omalla vastuullaan. Joka päivä tarvitaan pelastusoperaatioita. Osalla uhkarohkeista lipeää jalat alta, osa arvioi voimansa väärin lähtiessään vaeltamaan kanjonin pohjalle.
Vaaroista huolimatta vaellus kanjonissa on erittäin suosittua. Laskeutuminen jyrkänteen pohjalle ja nousu takaisin vie aikaa vähintään kaksi päivää. Ylösnousu kestää kaksi kertaa niin kauan kuin laskeutuminen. Joen rannalla on mahdollista yöpyä teltassa. Kuumuus on ongelma, sillä kanjonin pohjalla lämpötila saattaa nousta 40 asteeseen. Ruokaa ja juomaa pitää varata riittävästi matkalle. Kanjonin pohjalle voi laskeutua myös muulin selässä.
Viva Las Vegas – aikuisten puuhamaa on Huitsin Nevadassa
Las Vegas ei todellisuudessa sijaitse Route 66:n varrella, mutta sinne poikkeaa lähes jokainen kuuskutosen kulkija. Las Vegas on koettava itse, muuten sitä on vaikea ymmärtää. Keskellä kuivaa autiomaata on rakennettu kitchiä täynnä oleva, suureellinen ja keinotekoinen maailma. Mitä mauttomampi, sitä parempi, ainakin amerikkalaisten mielestä. Joka tapauksessa ensikertalaisen suu loksahtaa auki Las Vegasiin saavuttaessa.
Yhden kadun varrelle saadaan mahtumaan New York pilvenpiirtäjineen, Pariisi Eiffelin torneineen, Venetsia kanaaleineen tai Egypti pyramideineen. Las Vegasissa ei kannata suhtautua näkemäänsä vakavasti. Kaikki on tarkoitettu vain ihmisten viihdyttämiseksi.
Uhkapeli ei ole kaikille kävijöille tärkeintä, vaikka tästä laittomasta puuhasta kaikki aikoinaan sai alkunsa. Köyhä Nevadan osavaltio oivalsi laillistaa uhkapelin 1930-luvulla. Pahainen Kaliforniaan matkaavien huoltopiste ja hevosten juottopaikka alkoi kukoistaa. Las Vegas, joka oli tarjonnut lähinnä hiekkaa, kaktuksia ja rutikuivaa ilmastoa, alkoi houkutella alamaailman uhkapelin ammattilaisia. Kun legendaarinen gangsteripomo Benjamin ”Bugsy” Sigel perusti Las Vegasiin kasinohotelli Flamingon vuonna 1946, tuli erämaan keitaasta hämärämiesten rahanpesun, prostituution ja huumekaupan keskus.
Järjestäytynyt rikollisuus on väistynyt, tai ainakaan sitä ei tavallinen Las Vegasin kävijä huomaa. Huvikeitaan asiakkaat ovat tavallisia keskiluokkaisia amerikkalaisia lomanviettäjiä. Suurin osa on keski-ikään ennättäneitä tai jo eläkkeelle siirtyneitä perusjenkkejä. Las Vegasissa ei pukeuduta glamouriin Monte Carlon Casinon tapaan, vaan rennosti. Pelaaminenkaan ei ole enää kaikille päätarkoitus, vaan hyvästä ruuasta, tasokkaista hotelleista, ostoksista ja loisteliaista show-esityksistä nauttiminen. Las Vegas tarjoaa ylettömyyksiä, joihin monella ei olisi muualla varaa.
Hotellit ovat jo sellaisenaan nähtävyyksiä, todellisia ilmastoituja elämyskeitaita. Monille Las Vegasin parasta huvia onkin kiertely kasinohotellista toiseen. Hotellien aulat ovat teemoiltaan, kuin satukirjasta: gladiaattoreita, merirosvoja, Villin lännen tunnelmaa jne. Monet hotellit tarjoavat asiakkailleen, usein myös ohikulkijoille ilmaisia show-esityksiä, kuten sirkusta, taikuutta, merirosvotaisteluita tai valo- ja vesinäytöksiä. Flamingo-hotellin pihamaalla käyskentelee tietysti punertavia flamingoja. Mirage-hotellin altaissa polskii delfiinejä, tekoviidakossa panttereita ja leijonia. Lasiseinän takaa voi ihastella valkoisia tiikereitä, joiden kanssa legendaariset Siegfried ja Roy esiintyivät.
Isoimmissa hotelleissa on tasokkaat kuntosalit ja keilahallit. Vaikka ollaan keskellä vesipulasta kärsivää autiomaata, löytyy ympäristöstä lukuisia golf-kenttiä.
Uhkapelaaminen on tehty houkuttelevaksi. Pelimerkkien kilinä ja yksikätisten rosvojen piippaus kuuluu kaikkialla, 24 tuntia vuorokaudessa. Hotellien aulat ovat täynnä pelikoneita ja pelipöytiä. Suosituimmat ovat ruletti, black jack ja craps. Pienelläkin panoksella, esimerkiksi dollarillakin voi aloittaa. Itse asiassa todella suuret panokset pelataan muualla kuin Las Vegasissa. Joku voittaa aina, mutta yleensä rahoistaan pääsee nopeasti eroon. Suhtautuminen pelaamiseen on se, että minkä pelaa, se myös menee. Jos voittaa, niin se on kaikki kotiinpäin. Kasinoiden seinillä on kuvia onnellisista turisteista, jotka ovat voittaneet dollarin panoksella miljoonia.
Harvassa kaupungissa voi nähdä niin monen megatähden esiintyvän, kuin Las Vegasissa. Frank Sinatra ja Dean Martin aloittivat jo 1950-luvulla. Sitten tulivat mukaan Elvis Presley, Sammy Davies Junior ja Barbra Streisand. 1970-80-lukujen tähtiä olivat muun muassa Tina Turner, Johnny Cash ja pianovirtuoosi Liberace. Nyt yleisöä viihdyttävät Celine Dion, Elton John ja David Copperfield. Jopa Ville Valon HIM-yhtyekin on käynyt esiintymässä Las Vegasin estradeilla. Suositumpiin paikkoihin pitää varata liput etukäteen.
Rautahepolla Länteen
Tyypillinen näkymä Route 66 varrella on vieressä kulkeva useamman veturin vetämä ja satoja metrejä pitkä tavaravaunukolonna. Kuuskutonen kulkee monin paikoin rautatien kanssa rinnan. Ennen maantietä, rautatiet veivät Länteen. 1800-luvun jälkipuoliskolla vankkurikaravaanit ja Pony Expressin pikapostiratsastajat saivat väistyä rautahepon tieltä.
Atchison, Topeka ja Santa Fe olivat Lännen legendaarisia yhtiöitä. Niiden panos Lännen historiassa on sama kuin valtatie 66:n puoli vuosisataa myöhemmin. Autoistuminen vei kuitenkin voiton rautateiden matkustajaliikenteestä. Tavarankuljetuksissa vanha perinteinen eteläisten osavaltioiden kautta kulkeva Santa Fen rata on edelleen ahkerassa käytössä. Yhdysvaltain lounaisalueilla rautatie kilpailee yhä tasavertaisesti maantien kanssa tavarakuljetuksissa. Vanhat yhtiöt ovat jo kadonneet tai sulautuneet uusiin. Todennäköisesti nykyisin veturin kylkeen on kirjoitettu kirjaimet BNSF.
