– Olihan se meille vanhemmille aluksi ihan kauheaa. Nukuttiin yöt huonosti ja oltiin huolestuneita. Se oli valtava muutos koko perheen arkeen. Siihen asti meidän elämämme oli pyörinyt pelkästään jäähalleilla Rubenin kiekkoharrastuksen takia.
Näin muistelee Kim Rafkin aikaa, kun oma poika, yläkouluikäinen Ruben Rafkin, lähti perin nuorena Yhdysvaltoihin. Nyt aikuisikään ehtinyt parikymppinen nuorukainen viilettää Turkuhallin kaukalossa TPS:n mustavalkoväreissä ja A-kirjain kirjailtuna pelipaitaan.
Ruben Rafkinin tarina Atlantin takaa kotimaiseen SM-liigaan on kovin erilainen kuin monella muulla. Jopa niin erilainen, että tarinaa kuunnellessa voi vain ihmetellä, miten 14-vuotialla pojalla on ollut riittävästi rohkeutta lähteä tuntemattomaan.
Tämä on minun unelmani, antakaa minun mennä unelmani perässä, anoi Ruben vanhemmiltaan. Lupa heltisi. Siinä auttoi isä Rafkinin omat kokemukset vaihto-oppilasvuosistaan Jenkeissä.
– Tiesin, että USA:sa urheilun ja opiskelun yhdistäminen on mahdollista, mutta opinnot vaativat hyvää suorittamista. Siellä ei voi edetä rimaa hipoen, muuten lätkän harrastaminen loppuu. Koulunkäynti on äärettömän vaativaa eikä riitä, että olet vain hyvä pelaamaan.
Mahdollisuus lähteä Yhdysvaltoihin tuli sattumalta.
– Olin kolmentoista, kun olin pelaamassa Selects-turnausta. Toiminta kokoaa ikäluokkansa huippuja pelaamaan toisiaan vastaan. Turnausta voidaan pitää maajoukkuetoiminnan esiasteena. Eräs siellä ollut amerikkalaisen joukkueen valmentaja ehdotti minua tulemaan Yhdysvaltoihin ja osallistumaan junioreille tarkoitettuun kesäsarjaan, muistelee poika Ruben.
Isä Kim oli ehdotuksesta aluksi ihmeissään.
– Kyseinen valmentaja oli seurannut Rubenin pelaamista. Hän halusi pojan Yhdysvaltoihin, koska Rubenin pelityyli ja asenne ovat juuri sellaisia, mitä tarvitaan Jenkeissä. Tarjolla oli samalla opiskelupaikka arvostetussa sisäoppilaitoksessa, joka on erikoistunut jääkiekkoon.
Jenkkivalmentajan tekemä yllättävä ehdotus jäi muhimaan ja lopulta toteutui.
– Vuoden päästä tapasimme uudestaan Bratislavan turnauksessa ja he ehdottivat kahden kuukauden tutustumisaikaa. Niinpä poika lähti Slovakiasta suoraan Jenkkeihin ja minä lensin kotiin Suomeen. En tiennyt itkeäkö ilosta vai surusta.
Myöhemmin myös isä Rafkin kävi paikan päällä tutustumassa paikkoihin. Koulu teki vaikutuksen sekä isään että poikaan.
– Minulle ehdotettiin erästä yksityistä sisäoppilaitosta. South Kent School sijaitsee Connecticutin osavaltiossa puolentoista tunnin matkan päässä New Yorkista. Kävin Turusta paikalle matkustaneen isäni kanssa tutustumassa jääkiekkopainotteiseen kouluun. Tykästyin heti, mutta tein päätöksen vasta palattuani ensin kotiin, toteaa poika Rafkin.
Ruben sai uuteen kouluunsa stipendin ja asui sisäoppilaitoksen asuntolassa.
– South Kent School on arvostettu koulu, jossa opiskelu ilman stipendiä on kallista, kymmeniä tuhansia euroja lukukaudessa. Monelle amerikkalaiselle stipendi on kaikki kaikessa, koska koulutus maksaa isoja summia. Oppilaita oli koulussamme vain 180, joista kuutisenkymmentä oli jääkiekkoilijoita. Osa oli jalkapallon tai koripallon pelaajia, loput normaaleja oppilaita. Sisäoppilaitoksessa pitää olla hyvät numerot, muuten et pelaa.
Ruben asui kaksi ensimmäistä vuotta koulun asuntolassa. Aamulla mentiin ensimmäiseksi puku päällä kirkkoon, sitten oli oppitunteja ja kiekkoharjoituksia. Iltapäivällä oppitunnit jatkuivat ja illalla oli uudestaan harjoitukset sekä kotitehtävien tekemistä.
– Päivittäin lähti viestejä pojalle, useammin kuin olisimme olleet Suomessa yhteydessä. Olin lähellä, mutta silti kaukana, kertoo isä Rafkin.
Pelaaminen rapakon takana juniorisarjoissa ei ole mammanpoikien touhua. Tavoitteellisen lätkän harrastamisen ja opiskelun yhdistäminen jo yläasteikäisenä kaukana kotona ei ole lastenleikkiä.
Vaikka kyse on vasta juniori-ikäisistä pelaajista, Atlantin toisella puolella ei tunneta ”kaikki pelaa” -periaatteita. Kilpailu pelipaikoista on kova ja opiskelujenkin pitää sujua moitteetta. Tyrkyllä on runsaasti halukkaita. Atlantin ylitys ei ole suora tie onneen. Moni on lähtenyt, mutta moni on myös palanut maitojunalla kotiin.
Amerikkalaisessa kulttuurissa tuppisuinen suomalainen on väärässä paikassa. Ruben on hyvä esimerkki nuorille NHL:stä unelmoiville, miten koulussa kielten tunneilla kannattaa pitää ahteri tiukasti koulunpenkillä.
– On iso asia, kun kielen avulla ymmärrät, mitä valmentaja sanoo. Pystyt myös kommunikoimaan joukkuekavereiden kanssa. Pelaaminen sujuu paremmin, kun voit olla sosiaalinen. Ethän sinä voi nauttiakaan, jos et ymmärrä, mitä ympärilläsi tapahtuu, kertoo Ruben.
Rubenin vauhti on ollut nopea. Vielä tovi sitten hän pelasi Turun Palloseuran junioreissa.
– Aloitin jääkiekon harrastamisen kolmivuotiaana isä-poika-luistelukoulusta. Maila on ollut kädessäni niin kauan kuin muistan. Kaikenlainen pelailu on aina kiinnostanut. Kävin TPS:n juniori-ikäluokat läpi C-junnuihin saakka, ennen kuin lähdin Amerikkaan.
Kun Rafkinilla tuli kaksi vuotta täyteen South Kent Schoolissa, oli aika ottaa uusi askel elämässä. Samalla, kun pelit alkoivat sujua entistä paremmin, nuorukaisella vahvistui ajatus, että jospa jääkiekosta saisi itselleen oikean ammatin. South Kent Schoolin jälkeen turkulaisen pelit jatkuivat Yhdysvaltain juniorisarjan USHL:n (United States Hockey League) jenkkiseura Tri-City Stormissa.
– Pelasin USA:n juniorisarjaa vain vuoden, sillä halusin siirtyä Kanadan puolelle. Siellä juniorisarjat ovat vielä kovempitasoisempia. Yhtenä vaihtoehtona olisi ollut pelata USA:n yliopistosarjassa. Stipendikin Denverin yliopistoon oli jo varmistunut.
Canadian Hockey League (CHL) muodostuu kolmesta pääjunioriliigasta. Yksi niistä on OHL eli Ontario Hockey League ja kaksi muuta ovat WHL ja LHJMQ. Joukkueisiin vaaditaan vähintään kuudentoista vuoden ikä. Osa joukkueista tulee Yhdysvaltain puolelta.
Pääsy joukkueisiin ei ole mikään itsestäänselvyys, vaan niihin valitaan pelaajat NHL-tyyliin Draftin eli varaustilaisuuden kautta. Ulkomaalaiselle tilanne on vielä haastavampi, sillä joukkueessa voi olla vain kaksi ulkomaalaista pelaajaa kokoonpanossa. Draft on ainoa tapa suomalaisillekin yltää Kanadan junioreiden pääsarjoihin.
– Draftissa kaikki pelaajat varataan samanaikaisesti. Ei voi vaikuttaa, mihin kolmesta junioriliigasta pääsee. OHL:n Windsor Spitfires varasi minut. Joukkueessa oli jo aikaisemmin toinen suomalainen, minua vuotta vanhempi Kari Piiroinen.
CHL:n jokaisen junioriliigan parhaat joukkueet kohtaavat toisensa kauden päätteeksi. CHL:n mestaruudesta pelataan Memorial Cup, jossa kohtaavat kolmen liigan mestarit ja isäntäjoukkue.
Kun Winsorissa kausi oli päätöksessä, tuli Rafkinille täyteen neljä vuotta poissaoloa kotoa. Siinä ajassa kehittyy pelaajana, mutta vielä enemmän ihmisenä. Tuloksena oli myös tutkinto jenkkilukiosta, josta todisteena sikäläinen neliönmallinen ”ylioppilaslakki”.
– Harva lähtee Suomesta niin nuorena kuin minä. Toki kävin kesällä ja jouluna Suomessa sekä vanhempani kävivät Amerikassa pari kertaa vuodessa. Nykytekniikalla ero perheestä ei ole niin iso juttu kuin aikoinaan. Mutta kyllä neljässä vuodessa aikuistuu pikavauhdilla, kun joutuu huolehtimaan omista asioistaan. Jenkeissä perheet olivat mukavia ja kodit hienoja, mutta pitää osata itsekin käyttäytyä hyvin.
Rafkinilla olisi ollut mahdollisuus pelata vielä kolmen vuoden ajan Kanadan junioriliigassa, mutta hän halusi palata takaisin Turkuun. Sopimus TPS:n kanssa sujui mutkattomasti.
– Itselläni on ollut aina unelma pelata TPS:ssä. Halusin ottaa uuden askeleen urallani. Kanadan juniorisarjat, joissa voi pelata 21-vuotiaaksi asti, ovat tasoltaan kovempia kuin kotimainen Mestis. Harvoin Suomen toiseksi korkeimmalla sarjatasolla saa pelata NHL:ään varattuja pelaajia vastaan. TPS:ssä saan harjoitella ja pelata Lauri Korpikosken tapaisten kokeneiden pelaajien kanssa.
TPS:ssä tapahtui isoja muutoksia. Haluttiin nuoria ja nälkäisiä, jotka haluavat tehdä duunia ja edetä pitkälle urallaan. Ruben teki oman päätöksen, mutta isä Kim oli mielissään pojan paluusta Suomeen.
– Myönnettäköön, että halusin Rubenin jo kotiin. Ikävä oli iso. Tuli myös korona, joten oli oikeasti hyvä hetki palata takaisin Suomeen. TPS on ollut hyvä steppi Rubenille ja uskon, että hänkin on tyytyväinen.
Rafkin tiedostaa olevansa TPS:n liigajoukkueessa yleisön silmissä suurennuslasin alla. Se ei nuortamiestä hetkauta, sillä Atlantin toisella puolella hän on tottunut paineisiin ja jatkuvaan näytön antamiseen. Amerikkalainen järjestelmä ruokkii sinnikkyyttä ja taistelutahdon rakentamista.
– Henkilökohtainen tavoitteeni on vakiinnuttaa top4-paikka TPS:n puolustuksessa. En tullut Turkuun katsomoon istumaan.
Tavoitteiden täyttymisessä auttaa Rafkinin ominaisuudet pelaajana. Hänellä on kova halu kehittyä ja edetä urallaan.
– Olen hyvin liikkuva kiekollinen puolustaja sekä maalin edessä että kulmissa fyysinen pelaaja. Minua vastaan on veemäistä pelata.
Yhdestä asiasta isä Kim on erityisen ylpeä. Rubenin pelipaidan A-kirjain tarkoittaa kuulumista joukkueen kapteenistoon.
– Se on äärettömän iso asia, niin minulle kuin pojallekin, TPS 100-vuotinen legendaarinen seura. Kun muut kapteenit ovat reilusti yli kolmikymppisiä ja Ruben vasta parikymppinen, niin se on osoitus jostakin.
