Tätähän se on salibandy aidoimmillaan – peli meille kaikille. Kun Kyrön Palloseura ja Merimaskun Ahto pelaavat vastakkain, on se lajin tulevaisuuden kannalta tärkeämpää kuin yksikään F-liigan ottelu.
Nyt ei ole unelmahötön, epärealismin ja vaahtokarkkien aika. Täällä konkreettisen maailman puolella kotimainen salibandy on vähintäänkin pienoisessa kriisissä.
Näin kirjoitti Pääkallo mainiossa artikkelissaan.
Aiheena oli kotimainen salibandy juuri sopivasti, kun Suomen Salibandyliitolle valittiin liittokokouksessa uusi hallitus. Harvoin vastaava tapahtuma on kiinnostanut yhtä paljon laji-ihmisiä. Taustalla on tietysti liiton viime tilikauden satojen tuhansien eurojen taloudelliset tappiot ja lajin harrastamisen kasvaneet kustannukset.
50 000 lisenssipelaajaa on määrä, josta moni kotimainen palloilulaji olisi ylpeä. Salibandyssä ollaan kuitenkin tilanteessa, jossa lukema on pienentynyt jo useamman vuoden ajan. Uuden hallituksen tulee päättää, halutaanko tulevaisuudessa liikuttaa mahdollisimman suurta määrää suomalaisia vai olla huipputasolla kansainvälisesti tunnettu maailman paras salibandymaa.
Olisiko aika palata takaisin 1990-luvun arvoihin? Salibandy – peli meille kaikille oli aikoinaan liiton kaiken kertova iskulause.
Esimerkiksi kumpi on salibandylle tärkeämpää, kotimaiset harrastajat vai kansainvälistyminen Aasian valloituksineen?
On syntynyt vaikutelma, että kansainvälistyminen olisi keino nostaa kotimaisen salibandyn arvoa. Muun muassa nimen vaihtaminen selkokielisestä Salibandyliigasta kryptiseksi F-liigaksi ja väkinäinen draft-viritelmä ovat tästä hyviä esimerkkejä.
Huuma nousi suurimmilleen, kun F-liiga nähtiin jopa suomalaisena vientituotteena. Epäreallisesti unelmoidaan, että laji voisi nousta salibandyssa samanlaiseen asemaan kuin esimerkiksi NHL on jääkiekossa.
Suomalaisen salibandyn tärkein markkina-alue on Suomi. Suurimmalle osalle seuroista se tärkein markkina-alue on oma pitäjä. Jos ei ole jo vihkiytynyt lajiin, niin sarjan nimi ei helpota markkinointia. Pahinta, mitä laji voi tehdä parhaalla markkina-alueellaan on piilottaa itsensä kryptisen nimen taakse. (Pääkallo)
Kotimaisen salibandyn hyvinvointi perustuu seuroissa tehtävään ruohonjuuritason työhön. Lajin tulevaisuus varmistetaan, kun harrastajamäärien pienentyminen saadaan pysäytettyä ja lajin harrastamisen kustannusten nousu kääntymään laskuun.
Kannattaa siis kysyä, millaisia ajatuksia seuroilla ja seuratyöntekijöillä, lajin todellisilla asiantuntijoilla, on ongelmien ratkaisemiseksi. FBC Turun toiminnanjohtaja Ville Lintusella on ollut aitiopaikka jo vuosien ajan seurata salibandyn kehityskulkua Suomessa.
Mitä haluaisit ensimmäiseksi muuttaa?
– Junioreiden osalta sarjajärjestelmä on laitettava uusiksi. On pakko tehdä paluu jonkinlaiseen alueellisuuteen. Nyt viisitoistavuotiaista alkaen on valtakunnalliset sarjat, SM-sarja ja divari. On vakavasti mietittävä, onko yksittäiset ottelut eri puolilla Suomea ylipäätään järkevää toimintaa. SM-tittelistä voidaan pelata, mutta millaisella järjestelmällä, on asia erikseen.
– Aikoinaan pelattiin vanhemmissakin junnuissa kauden aluksi alueellisesti ja vasta joulun jälkeen tuli ylialueellisia turnauksia. Kovia otteluita pelattiin silloinkin, ja mikä parasta, ennen oli kiinnostavia paikallisotteluita. Eli toivoisin sarjajärjestelmään enemmän alueellisuutta ja vähemmän kustannuksia nostavaa matkustamista.
Miten salibandyn harrastajien määrä saataisiin uudestaan nousuun?
– Suuri pudotus joukkue- ja pelaajamäärissä on tapahtunut alasarjoissa. Pelaajien saaminen takaisin lajin pariin on ongelmallista, koska kyse on usein keski-ikäisistä aikuispelaajista. Heidän mukanaolonsa joukkueissa on perustunut yksittäisten puuhamiesten toimintaan. Näiden laji-ihmisten panosta tulisi jotenkin enemmän palkita, koska heidän rooli on todella tärkeä alasarjojen ja lajin harrastajapyramidin kannalta.
– Alasarjojen turnausmuotoiset tapahtumat ovat olleet hyvä asia. Nykyelämä on kuitenkin erilaista, hektisempää kuin 1990-luvulla. Työssäkäyvän perheenisän ei ole enää niin yksinkertaista lähteä koko päiväksi hallille pyörimään. Tiedän haasteet, mutta selvittäisin, voitaisiinko osa turnauksen otteluista pelata esimerkiksi arki-iltana toisen joukkueen harjoitusvuorolla, kun joukkueet ovat läheltä. Tällöin tuo hallilla kerralla vietetty aika olisi helpommin aikataulutettavissa.
– Salibandy on kantasuomalaisten laji, mutta tulevaisuudessa ikäryhmät pienenevät. Muuttoliikkeen ansiosta Turussa lasten lukumäärä pysyy kuitenkin vakiona, mutta jo nyt neljännes heistä on maahanmuuttajataustaisia. Tulevaisuudessa heidän määrä kasvaa entisestään. Vuonna 2040 jo joka neljäs turkulainen on vieraskielinen. Jalkapallo ja koripallo hyötyvät tästä kehityksestä, mutta salibandy ei ole maahanmuuttajien laji. Heidän lähtömaissa mailapelit eivät ole suosiossa. Toisin sanoen se miltä yhteiskunnan väestörakenne jatkossa näyttää, heijastuu suoraan seurakenttään ja eri lajien harrastajamääriin. Salibandyn ei nähdä lajina tarjoavan samalla tavalla tietä eteenpäin, kuten esimerkiksi jalkapallon tai aiemmin jääkiekon, joten se myös vaikuttaa lajivalintoihin.
Harrastajamäärien vähetessä ja ikäluokkien pienentyessä on pyritty kehittämään uusia pelimuotoja, kuten kolme vastaan kolme.
– Itse en oikein usko näihin uusiin ideoihin ratkaisuna ongelmiin. Useimmat, jotka haluavat pelata salibandyä, haluavat pelata sitä oikeasti, ei sählytyyppisesti. Mieluummin pelaan yhden kunnon pelin, kun päivän aikana monta pienpeliä. Eivät uudet pelimuodot ole saavuttaneet suurta suosiota muissakaan palloilulajeissa.
Salibandyn Maajoukkuetie on saanut paljon kritiikkiä. Pääkallo kertoi jo oman mielipiteensä. Mitä mieltä itse olet?
– Jo nimi Maajoukkuetie on erikoinen ja ilmiössä on monta seikkaa, missä toimitaan harmaalla alueella. Esimerkiksi mitä enemmän tulee yöpymisiä, sitä parempaa liiketoimintaa se on Eerikkilälle. Siihen kuitenkin liiton ja Eerikkilän symbioosi perustuu. Ja onko ylipäätään tarpeellista tehdä pari kertaa vuodessa testejä lapsen kehityksen seuraamiseksi – etenkin, kun nuorimmat pelaajat ovat vasta 12-vuotiaita.
Päätetään tämä tarina Pääkallon toteamukseen:
– Tämä ei ole vitsi. Tämä on hätähuuto, jota ei pitäisi ohittaa olkia kohauttamalla.
