– Kiinnostava uusi peli, mutta miksi piti kehittää laji, joka vaatii paljon tilaa.
Näin totesi minulle yli kolmekymmentä vuotta sitten ystäväni, jolle esittelin innostuneena Suomeen rantautunutta uutta mailapeliä, salibandyä.
Suomessa suurin osa silloisista julkisista liikuntatiloista oli alle 40 metriä, eli vähemmän kuin salibandyn kentän optimaalinen pituus. Yksityisiä palloiluhalleja ei vielä ollut.
– Jos salibandyn suosio kasvaa ja haluatte pelata sääntöjen mukaisia virallisia pelejä, pitää Suomeen rakentaa paljon uusia isoja palloiluhalleja.
Ystäväni visio osui oikeaan. Salibandystä tuli eräs Suomen suosituimmista lajeista. Samalla myös olosuhdevaatimukset kasvoivat. Tarvittiin isompia halleja, isompia katsomoita ja isompia turva-alueita.
Salibandyn pelaaminen isossa kaukalossa johtuu käsipallosta. Jälkimmäinen on kansainvälinen laji ja se on aina ollut Ruotsissa hyvin suosittu. Kun salibandy kehitettiin aikoinaan Ruotsissa, oli maa valmiiksi täynnä lajille sopivia käsipallohalleja – toisin kuin meillä Suomessa. Täällä pienemmän lentopallokentän viivat riittivät liikuntasalin rakentamisen pohjaksi.
Entäpä millainen lajin evoluutio olisi ollut, jos salibandyä olisi alun perinkin pelattua neljä vastaan neljä (plus maalivahdit) pienemmässä kaukalossa? Aika harva ehdottaisi nyt, että lajia pitäisikin pelata isommassa kaukalossa, isommissa halleissa ja isommilla pelaajamäärillä.
3ICE. Kuulostaako tutulta?
Kyseessä on Pohjois-Amerikassa kehitetty uusi ja itsenäinen jääkiekkosarja, jonka ottelut pelataan kolmella kenttäpelaajalla kolmea vastaan. Uusilaji perustuu luontaiseen kehitykseen. Yleisö haluaa enemmän vauhtia ja luovuutta kaukaloon. 3ICE:n ottelut pelataan täysimittaisessa jääkiekkokaukalossa.
Oli vahva oletus, että uusi laji leviää Amerikasta nopeasti muualle. Ja näin kävikin. Kotimaiset liigaseurat aloittavat nyt syksyllä oman 3v3 Super Series -sarjan. Kyse ei ole harjoitusotteluista, vaan itsenäisestä sarjasta. Perinteinen jääkiekko on saanut rinnalleen uuden lajin.
3ICE ei ole ilmiönä mitenkään uusi. Koripallosta on kehitetty streetbasket, katukoris, jota pelataan yhteen koriin kolmen pelaajan ollessa kerrallaan pelivuorossa. Uuden lajin arvostuksesta kertoo sen saama olympiastatus.
Myös kaukalopalloa ja ringetteä voidaan pitää lajeina, joiden juuret löytyvät jääkiekosta.
Lacrosen 10-henkisellä joukkueella pelattavasta ulkopelistä on kehitetty halleissa pelattava versio, boxlacrosse. Ottelussa kaksi kuuden pelaajan joukkuetta pelaa vastakkain jääkiekkokaukaloon rakennetulla kentällä.
Radikaalein kehitys on tapahtunut lentopallossa, jossa pelaajien lukumäärää on pudotettu kuudesta kahteen. Pelialusta on vaihtunut parketilta hiekalle. Kaikki edellä mainitut lajit, olympialaji beach volley mukaan lukien, nauttivat suuresta suosiosta ja isosta medianäkyvyydestä.
Unohtaa ei sovi myöskään esimerkiksi alamäkiluistelua tai BMX-pyöräilyä, jotka uutuuslajeina keräävät suuren TV-näkyvyyden.
Ensi talveksi on ideoitu hiihtotapahtumaa uudelle Helsingin Olympiastadionille. Sprinttihiihto on nykyään laji, jota Keski-Euroopassa seurataan enemmän kuin väliaikalähdöllä toteutettua vanhakantaista 50 kilometrin hiihtoa.
Urheilulajeista vanhoillisemmasta, jalkapallosta, on siitäkin kehitetty uusi laji, sisätilojen puuparketilla pelattava futsal. Maailmalla lajia pelataan ammattilaissarjoissa.
Jalkapallon nappulasarjoissa kentät ja maalit ovat aina olleet pienempiä. Nuorimmissa ikäluokissa pelataan viisi vastaan viisi, vähän vanhemmissa kahdeksan vastaan kahdeksan pelejä. Vasta vanhemmissa juniori-ikäluokissa siirrytään aikuisten kentälle normaalein kokoonpanoin.
Mutta jos ehdottaa salibandyväelle uutta lajia, esimerkiksi neljä vastaan neljä peliä, useimmilla karvat nousevat pystyyn. Osa kokee sen jopa provokaationa, pyhäinhäväistyksenä. Lajifanaatikko pitää jo pelaajamäärä-keskustelua absurdina pohdintana. Jos pelaajamäärää muutetaan, se olisi samaa kuin sielunsa myymistä. Ainakin viimeistään siinä vaiheessa, jos se olisi ehtona pääsylle olympialaisiin. Kyse ei siis ole sählystä, vaan edelleen salibandystä. Pelistä pienemmällä pelaajamäärällä pienemmässä kaukalossa.
F-Liigan suurena missiona on salibandyn levittäminen Aasian maihin. Kunnianhimoisen vision esteenä ei ole pelaajapula, mutta olosuhteet ovat jarruna. Into rakentaa Aasian maihin suuria ilmastoituja palloiluhalleja täysimittaisille salibandykaukaloille ei liene järin suuri.
Lähes 30 vuotta vanha Kilosport-liikuntahalli on tuttu monille Turun alueen salibandyharrastajille. Siellä käytössä oleva kaukalo on alimittainen virallisiin aikuisten salibandyotteluihin. Hallin omistajalta Petri Kannistolta on usein udeltu, onko Kilosportiin suunnitteilla täysimittainen kenttä kaukaloineen.
– Jossain vaiheessa se oli ajatuksena ajankohtainen. Liiketaloudellisesti salibandy on jo nähnyt suurimman kasvunsa. Harrastajat ovat järjestäytyneet seuroiksi, eivätkä ole meille enää tärkein kohderyhmä. Sarjatoiminnassa olevilla joukkueilla on omat vaatimuksensa, kuten katsomot, kentän turva-alueet ja hallin korkeus. Kun lajia harrastetaan kuntoliikuntamuotona, niin riittää pienempikin kaukalo, kertoo Kannisto.
Turkulainen Perttu Kytöhonka on pitkänlinjan salibandyvaikuttaja. Hänelle on kertynyt paljon lajikokemusta, ei pelkästään Suomesta, vaan myös muualta Euroopasta.
– Sveitsissä pelataan jo liiton alaista eli virallista Klein Feldt -sarjaa viidellä eri sarjatasolla. Se on kolme kenttäpelaajaa vastaan kolme. Maassa on paljon pikkusaleja ja joukkueen muodostaminen on helpompaa. Gross Feldt eli normaali sarja on arvostetumpi, mutta myös Klein Feldt osallistuu vuotuiseen Sveitsin Superfinaali-tapahtumaan. Junnuissa pelataan useissa ikäryhmissä pelkästään Klein Feldt -sarjaa.
Pienemmällä pelaajamäärällä on hyötynsä.
– Etuna on se, että peliä voitaisiin pienemmän tilan tarpeen ansiosta pelata useammassa paikassa. Pienemmälläkin paikkakunnalla saataisiin joukkue kokoon. Kun juniori-ikäiset pelaisivat pienemmissä kaukaloissa, se muistuttaisi enemmän aikuisten peliä. Osallistuminen peliin lisääntyy ja kosketusten määrä kasvaa.
Uusi laji syntyy, jos on syntyäkseen.
– Lajin evoluutio menee luontaisesti eteenpäin niin, että se missä on enemmän yleisöä, enemmän rahaa ja suurempi näkyvyys, niin parhaimmat pelaajat siirtyvät sinne. Kabinetissa päättämällä on vaikea luoda uutta lajia.
Kolmella kentällisellä ei ehkä tarvitsekaan tulevaisuudessa pelata.
– Ruotsissa huippujoukkue Falun pelasi menestyksellisesti vuosien ajan lähinnä kahdella kentällisellä. Nyt salibandy huipputasolla tuntuu kolmen kentällisen lajilta. Jos joku joukkue alkaa käyttämään pienempää pelaajamäärää ja menestyy, niin nopeasti muut joukkueet matkivat. Tämäkin on lajin luontaista evoluutiota.
Muutoksen vaikutukset eivät ole aina ennakoitavissa.
– Kun lajin sääntöjä tai pelaajamäärää muutetaan, emme aina tiedä, mihin suuntaan laji kehittyy. Vaikutukset voivat olla päivänvastaisia kuin alun perin otaksuttiin. Sen takia itse olen konservatiivinen sääntömuutoksissa.
Lajikehitykselle luo painetta yhteiskunnan muuttuminen. Syntyvyyden lasku Suomessa viimeisen vuosikymmenen aikana on ollut sen verran hurjaa, että yhteiskunnalliset vaikutukset tulevat näkymään myös urheiluseuratoiminnassa. Ensimmäisinä vaikeuksiin ovat joutuneet muuttotappioalueella olevat seurat, mutta lopulta seuraukset näkyvät kasvukeskuksienkin seuratoiminnassa.
– Salibandyn nuoremmissa sarjoissa halutaan jo käyttää soveltavia sääntöjä. Esimerkiksi, kun pelataan kolme vastaan kolme, voi alakynteen jäänyt joukkue ottaa mukaan neljännen pelaajan. Itse olen ehdottanut, että E-juniori-ikäisissä pojissakin otettaisiin käyttöön neljä vastaan neljä pelit. Tytöissä idea on mennyt jo läpi, mutta poikien puolella on ollut vielä vastustusta. Veikkaan, että pian vähintään E-pojissa on siirrytty uuteen järjestelmään.
Moni joukkuelaji on vastannut haasteeseen kehittämällä lajisovelluksia, joissa pelaajien määrä ja pelialue on pienempi. Jos kentän koko on muokattavissa, kuten jalkapallossa tai salibandyssä, ongelma on ratkaistavissa. Haasteellisinta se on jääkiekossa. Suomessa on yli 200 jäähallia, joista moni sijaitsee pienillä paikkakunnilla. Syntyvyyden lasku ja muuttoliike kaupunkeihin vähentää suuresti jäähallien potentiaalisten käyttäjien määrää.
Urheilulehti käyttää esimerkkinä perinteistä urheilukaupunki Hankoa. Sielläkin on jo omat haasteensa. On vaikeuksia muodostaa juniorijoukkueita, sillä lapsia syntyy vähän. Kun Hangossa syntyy enää 50 lasta vuodessa, siitä ei rakenneta montaakaan juniorijoukkuetta.
Ennusteiden mukaan vuonna 2040 lähes joka kolmannessa kunnassa syntyy alle 15 lasta. Päästäkseen oikeaan salibandyjoukkueeseen innokkaimmat istuvat autossa, kun heidät kuljetetaan isompiin kaupunkeihin. Vaikka kasvukeskuksien urheiluseuroilla harrastajien määrän laskusta syntyvät ongelmat näkyvät hitaammin, ei kaikkien kaupunkiseurojenkaan tulevaisuus ole aina turvattu.
Seurat ja lajit, jotka eivät ehdi reagoida yhteiskunnallisiin muutoksiin, uhkaa näivettyminen, jopa katoaminen.
