Salipulabandy. Melkoinen tiiliskivi. Yli 400 sivua suomalaista salibandyhistoriaa. Lajin yksi pioneereista, Jukka Tervo, on tallentanut kunnioitusta herättävällä tavalla salibandyn taivalta alkuhämäristä alkaen yhdeksi Suomen harrastetuimmaksi urheilulajiksi.
Tervo on oikea mies tarinan kertojaksi, ei pelkästään sen ansiosta, että urheilutoimittajanakin toimineella Tervolla on niin sanotusti kynä hallussa. Nimittäin tuskin on toista, joka olisi ollut yhtä monipuolisesti mukana salibandyssä aina sen syntyhistorian alusta alkaen tähän päivään asti.
Tervo on seurannut lajia aitiopaikalta pelaajana, valmentajana, seuran perustajana, Salibandy-lehden päätoimittajana, urheilutoimittajana, kouluttajana, välinevalmistajana ja -myyjänä sekä jopa halliyrittäjänä. Helpommalla pääsi, jos kertoisi, mitä Tervo ei ole lajin parissa vielä tehnyt. Oleellista on myös se, että matka yhä jatkuu.
Salibandy ei ole ollut Tervolle harrastus, vaan elämäntapa. Vaikka lajista on irronnut vuosikymmenien ajan elantokin, se ei Tervon mukaan ole ollut varsinaisesti työntekoa. Kyse onkin täysin poikkeuksellisesta intohimosta salibandyä kohtaan.
Tervon innostus salibandyyn, tai paremminkin sählyyn, syntyi perinteisellä tavalla. Yliopiston ilmoitustaululle ilmestyi tiedekunnan ilmoitus opiskelijoiden sählyvuorosta. Elettiin vuotta 1984. Uusi laji kiinnosti. Eikä ihmekään, sillä Tervo oli harrastanut liikuntaa monipuolisesti koko nuoruutensa. Omien sanojensa mukaan aktiivisesti viittätoista eri lajia jalkapallosta mäkihyppyyn ja yleisurheilussa seiväshypystä moukariin.
Salibandyn historian yksityiskohdat selviävät lukemalla Tervon kirja. Sieltä selviää myös, mistä tulee teoksen hauskalta kuulostava nimi, Salipulabandy. Käytetään tilaisuus hyväksi. Udellaan kaiken kokeneelta ja nähneeltä Tervolta muutamia mielenkiintoisia salibandyyn liittyviä asioita.
Olet ollut mukana salibandymaailmassa jo vuosikymmenien ajan. Mistä kumpuaa loputon intohimosi salibandyä kohtaan?
– Kun kokeilin lajia ensimmäisen kerran, huomasin, että pärjään siinä. Itselläni on monipuolinen urheilutausta. Kun huomaat pärjääväsi jossain, niin haluat jatkaa sitä. Se tuotti mielihyvää ja lajiin jäi helposti koukkuun. Samalla omat kilpailulliset viettini heräsivät ja halusin mitata omaa pärjäämistäni. Oli hienoa olla etulinjassa luomassa jotain uutta.
Vuorokaudessa on rajallinen määrä tunteja. Miten on mahdollista, että olet ehtinyt kaiken tekemään?
– Olen sitkeä tyyppi. Välillä isketään kanveesiin, mutta sieltä aina noustaan. Epäonnistumiset eivät ole lannistaneet. Kun tekee jotain itselleen merkityksellistä, ajan pystyy siihen järjestämään. Välillä aika on ollut niin tiukassa, että on ollut pakko käyttää vuorokauden kaikki tunnit. Aamulla on lähdetty uuteen päivään ilman yhtäkään nukuttua tuntia. Tosin välillä se on johtanut työuupumukseenkin.
Moni muistaa vielä liiton julkaiseman, mutta nyt jo kuopatun Salibandy-lehden. Toimit alkuaikoina lehden päätoimittajana.
– Iso henkilökohtainen asia oli, kun sain tehdä liitolle Salibandy-lehteä. Lehden tekeminen yhdistettynä salibandyyn oli uskomaton mahdollisuus toteuttaa itseään. Olen pystynyt muutenkin rakentamaan harrastuksestani elinkeinon. Painopistealueet ovat ajan myötä vain muuttuneet pelaamisesta halliyrittämiseen.
Salibandystä tuli vauhdilla Suomen toiseksi suosituin palloilulaji jalkapallon jälkeen. Vaikka lajista on tullut salonkikelpoinen, moni urheilua seuraava nyrpistää yhä suositulle lajille nenäänsä. Osa pitää salibandyä puuhasteluna ja salibandypelaajia ei pidetä liigatasollakaan huippu-urheilijoina.
Olet ollut mukana myös median puolella urheilutoimittajana. Miten koit tilanteen, kun laji ei tahtonut pitkään aikaan saada medianäkyvyyttä?
– Itselläni oli helppo toimia, kun olin Riihimäen alueella urheilutoimittajana. Sain itse päättää. Yritin vaikuttaa muihinkin lehtiin tarjoamalla juttuja saadakseni lajille näkyvyyttä, mutta eihän niitä otettu vastaan. En siitä turhautunut, vaan koko ajan yritettiin vaan lisää. Siirtyminen yksittäisiin otteluihin auttoi, sillä sen jälkeen alkoi löytyä palstatilaa.
Olet seurannut lajikehitystä läheltä alusta alkaen. Varttuneempi väki muistaa, miten pelaajilla oli salibandyssäkin säärisuojat.
– Joka toisella pelaajalla oli säärisuojat ja osalla oli hanskatkin. Se oli sitä aikaa, kun suurin osa pelaajista pelasi Prostickin jäykillä lasikuituvarsilla. Siihen aikaan sallittiin kova mailankäyttö. Niillä hakattiin jalkoihin ja säärisuojat vaimensivat iskuja.
Olet ollut vuosikymmenien ajan tekemisissä myös mailojen kanssa. Osaatko aavistaa, mihin suuntaan mailojen kehitys voisi vielä edetä?
– Minkälainen varsi, minkälainen lapa ovat ominaisuuksia, jotka ovat säännöissä rajatut. Eli säännöt eivät anna paljoa liikkumavaraa. Kehitys on tapahtunut materiaaleissa. Muovi on kevyempää, kestävämpää ja sitkeämpää. Maila on tullut kevyemmäksi ja ne tulevat yhä keventymään. Jos säännöt sallisivat, niin mailojen pituus tulee kasvamaan.
– Joku merkki on yrittänyt välillä erottautua muista, mutta harvoin muutoksilla on ollut mitään merkitystä. Suurin mullistus tuli, kun Exel oivalsi muokata lavan kämmenpuolta kourulavaksi. Sen jälkeen ei ole tullut suuria mullistuksia, vaan muut mailamerkit seurasivat Exelin esimerkkiä.
Pelialustoissa ja kaukaloissakin on tapahtunut edistystä. Mihin suuntaan ollaan sillä puolella menossa?
– Omissa halleissani toinen kenttä on musta. Sillä haettiin kontrastia. Valaistus vie kuitenkin osan mustan vaikutuksesta pois. Laidatkin ovat mustia ja niissä ei ole yhtäkään mainosta. Ne häiritsevät, kun pallo katoaa välillä niihin. Lattiamainokset häiritsevät eniten. Pallo häviää, kun mainoksessa on valkoinen kohta. Lisäksi lattiatarrat ovat rumannäköisiä ja ne keräävät pölyä. Se tekee niistä liukkaita.
Pyörität Seinäjoella sijaitsevaa Qmax Areenaa. Kerro, mistä on kysymys?
– Bisnesmielessä salibandyhallia ei kannata perustaa. Itselläni on hallitoiminnassa sydän mukana ja tämä on minulle elämäntapa. Hallit ovat minulle kuin omat hiekkalaatikot. Ensimmäinen hallini valmistui 2010 ja laajennusosa 2016. Toinen halli tuli tarpeeseen, kun perustin oman seuran Seinäjoelle. Salibandyseura Konnat ja halli kulkevat nyt käsikädessä.
Samalla alueella toimii kaksi muutakin salibandyseuraa, Seinäjoen Peliveljet ja Nurmon Jymy. Onko tilaa kolmannellekin?
– Seura tuli tarpeeseen. Aluksi oli vain Konnien miesten joukkue, joka aloitti vitosdivisioonasta ja pelaa nyt Suomisarjassa. Junnutoiminta lähti siitä, kun Jymyyn ja Peliveljiin ei enää enempää mahtunut lapsia. Perustin ensin alle kouluikäisille oman kerhon ja siitä se lähti.
Kirjassasi Salipulabandy on yli 400 sivua. Oletettavasti toinen mokoma olisi ollut vielä kirjoitettavissa.
– Pelkästään suuresta kuva-arkistostani voisin tehdä 400-sivuisen kuvakirjan. Suunnitelmissa on tehdä laajennettu toinen painos, parisataa sivua lisää. Vasta sitten olen tyytyväinen.
