TPS, FC Inter, IFK Mariehamn, ÅIFK, Ekenäs IF, Hangö IK, SJK, GIF Sundsvall ja tietysti se tärkein Pargas IF eli tuttavallisemmin Piffen. Stefan Strömborgin edustamien seurojen lista on pitkä. Monet organisaatiot ovat tulleet tutuiksi niin pelaajana, valmentajana kuin myös fysioterapeuttina.
Kun ”Stefun” ansioluetteloon lisätään vielä monivuotinen kokemus Suomen maajoukkueen toiminnasta, on Piffen onnistunut värväämään seuran valmennuspäälliköksi ja miesten edustusjoukkueen päävalmentajaksi täysiverisen jalkapallon ammattilaisen.
Harvalla Kakkosessa ja vielä viime kaudella Kolmosessa pelanneella joukkueella on valmentaja, jolla on taskussaan Uefan korkein mahdollinen valmentajatutkinto. Sitä täydentää Stefanin fysioterapeutin ammattitaito.
Pienen paikkakunnan ison seuran valmennuspäällikkö, 52-vuotias Strömborg, toteuttaa nyt unelmaansa. Ja mikä parasta, omassa kotikaupungissaan Paraisilla. Neljän lapsen perheenisä on palanut kotimaisemiin ja kasvattajaseuraansa.
– Kyllä se on juuri näin. Olen tosi ylpeä, että oma seurani on halunnut palkata minut. Se mahdollisti kotiin palaamisen, myöntää Strömborg.
Stefan on saanut tehdä vuosikymmenien ajan intohimoisesti töitä lajin parissa, jota rakastaa. Kaikki sai alkunsa nappulaikäisenä.
– Aloitin Paraisten Nappulaliigasta. Täällä oli 1970-luvulla kaksi seuraa, poliittisesti vasemmalla oleva Rehti, joka on TUL:n seura ja lähinnä ruotsinkielisten Piffen. Siksi perustettiin oma erillinen Paraisten Nappulaliiga, joka on suunnattu kaikille kaupungin lapsille. Nappulaiän jälkeen suurin osa siirtyi Piffeniin, osa meni Rehtiin, riippuen perheen yhteiskunnallisesta taustasta.
Piffenin jalkapalloperinteet ovat pitkät. Onpa seuran edustusjoukkue pelannut maamme toiseksi korkeimmalla sarjatasollakin, viimeksi kesällä 1994. Muutama eturivin jalkapalloilijamme on saanut oppinsa Paraisilla. Nimet Jonatan Johansson, Tommy Lindholm ja Mathias Lindström sekä naisjalkapalloilijat Jessica Thorn ja Anna Westerlund ovat tuttuja jalkapalloa seuraaville.
– Vuonna 1985 siirryin Tepsiin B-junnuikäisenä. Halusin lisää haasteita, vaikka meillä oli Paraisillakin ihan hyvä joukkue. Kuljin harjoituksiin Turkuun bussilla, välillä isä ja äiti kuljettivat. Minut valittiin Turun piirin edustusjoukkueeseenkin Piffenin pelaajana.
Menestystäkin tuli.
– Voitimme B-nuorten Suomen mestaruuden. Joukkueessa pelasi useita tulevia pääsarjatason pelaajia, kuten Kim Suominen ja Marko Rajamäki. Itse jäin TPS:n edustuksen ulkopuolelle, vaikka aika lähellä olikin. Vasta myöhemmin pääsin pelaamaan Veikkausliigaa sekä TPS:ssä että FC Interissä.
Pienen Paraisilla syntyneen pikkupojan unelma oli kehittyä jalkapallon ammattilaiseksi. Aikuisiän kynnyksellä realiteetit tulivat vastaan. Strömborg tiedosti koulutuksen ja hyvän ammatin merkityksen.
– Ymmärsin tarpeen kouluttautua. Fysioterapeutin ammatti ja oma klinikka olivat haaveenani. Siirryin Maarianhaminaan pelaamaan ja suoritin samalla opiskeluun liittyvän työharjoittelun.
Pelit Ahvenanmaalla menivät siihen malliin, että Strömborg sai lopulta sopimuksen TPS:n Veikkausliiga-joukkueeseen.
– Kausi Veikkausliigassa meni hyvin, mutta halusin saada uusia kokemuksia elämästä. Siirryin seuraavaksi Ruotsin toiseksi korkeimmalle sarjatasolle. GIF Sundsvall tarjosi töitä sekä pelaajana että fysioterapeuttina.
Oma tarinansa Strömborgin urassa on liittyminen fysioterapeuttina maajoukkueen mukaan.
– Olin pitkään maajoukkueessa konkari Ari Alosen apurina. Hän otti minut mukaan. A-maajoukkueen lisäksi olin vuosien ajan myös nuorempien ikäluokkien maajoukkueissa fysioterapeuttina. Maajoukkueen jälkeen TPS:n hulluina vuosina toimin Miksu Paatelaisen, Martti Kuuselan ja Pasi Rautiaisen valmentamissa joukkueissa.
Vähitellen valmennus tuli vahvasti mukaan Stefanin arkeen.
– Olen nähnyt todella monta harjoitusta ja todella monta hyvää sekä helvetin huonoa valmentajaa monessa eri organisaatiossa. Aloin tehdä valmennustutkintoja.
Aluksi valmentajan ja fysioterapeutin roolit kulkivat rinnan.
– Pekka Lyyksi pyysi mukaan Maarianhaminaan. Olin osa valmennustiimiä, yksi apuvalmentajista, mutta toimin samalla myös fysioterapeuttina. Ennen Paraisille paluuta olin vielä Seinäjoella SJK:n Tommi Kautosen valmentaman joukkueen apuvalmentajana sekä fysiikkavalmentajana. Nyt Paraisilla olen ”eläkkeellä” oleva fyssari, sillä päätyöni on valmennus.
Työ valmennuspäällikkönä ja edustuksen valmentajana alkoi hyvin. Heti ensimmäisen kauden päätteeksi joukkue nousi Kakkoseen.
– Nousu oli koko kaupungin juttu. Paraisilla edustuksen pelaajat ovat nuorempien esikuvia. He ovat täällä idoleja, joita seurataan. Esimerkiksi viime kaudella vierasottelussa Yläkentällä ÅIFK:ta vastaan suurin osa katsojista oli Paraisilta.
Puolet edustusjoukkueen pelaajista on seuran omia kasvatteja.
– Seurassa on vahva identiteetti. Haluamme vaalia perinteitä. Kun hankimme uuden pelaajan, otamme huomioon hänet myös ihmisenä. Pelaajan tulee sopia suomenruotsalaiseen kulttuuriin. Hyvinä esimerkkeinä ovat täksi kaudeksi tulleet Matias Lahti tai Tomas Hradecký. Kun edustuksen pelaaja juoksee kentälle, häntä seurataan, pelaako hän itselleen vai joukkueelle. Jos et pelaa joukkueelle, on ihan sama millaisia muita temppuja teet.
Olosuhteet ovat Paraisilla kunnossa. Vastaavista alemmilla sarjatasoilla pelaavat turkulaisjoukkueet voivat vain haaveilla.
– Meillä on muun muassa oma tekonurmikenttä ja oma harjoituskeskus PIF-Center.
Paraisilla kuitenkin ymmärretään tosiasiat.
– Sarjatasona Ykkönen on meidän unelma, mutta Kakkonen on meille optimaalinen sarjataso. Naisten puolella se on Ykkönen.
Vaikka Stefanin tärkein rooli seurassa on valmennus ja seuran kehittäminen, nähdään hänet myös pelaajana viheriön puolella. Kyseessä onkin melkoinen erikoisuus.
– Pelaan Piffenin kakkosjoukkueessa, joka pelaa Vitosta. Sitten olenkin pelannut Suomessa kaikilla sarjatasoilla Veikkausliigasta Kutoseen. Tähän päälle vielä ottelut eri ikämiessarjoissa. Tämä lienee melko harvinaista Suomessa.
