Eletään kevättä 2015. Vihdoin ja viimein Joensuun Kataja sai sen, mitä seura oli pitkään jahdannut. Suomen mestaruuden voittamiseksi oli tehty töitä vuosien ajan. Kerta toisensa jälkeen homma oli karahtanut kiville, mutta nyt se oli totta.
Kun voittojuhlien alkaessa Pantteri-patsasta tarjottiin joukkueen kipparille Teemu Rannikolle, hän yllättäen kieltäytyi kapteenin tärkeästä tehtävästä, patsaan yläilmoihin nostamisesta. Hetkeäkään epäröimättä Teemu luovutti seremoniamestarin roolin joukkuekaverilleen Petri Virtaselle. Hyvä ystävä sai kunniatehtävän.
Näin koettiin hetki, kun mestaruutta vuosia pyydystänyt Virtanen sai nostaa Pantteri-patsaan päänsä yläpuolelle. Viisinkertainen hopeamitalisti ja kolminkertainen pronssimitalisti sai huipentuman pitkälle koripallouralleen. Näky oli, ainakin joensuulaisten mielestä, vuoden sykähdyttävin urheiluhetki.
Rannikon siirtyminen ulkomailla vietettyjen vuosien jälkeen Joensuun Katajaan ei ollut itsestäänselvyys. Kun kovatasoinen kotimainen koripalloilija palasi takaisin Suomeen, moni seura olisi tietysti ollut kiinnostunut saamaan Rannikon joukkueeseensa.
Loimaan Bisonsin silloinen puuhamies Aleksi Valavuori yritti houkutella Teemua joukkueeseensa. Biisonilauma oli siihen aikaan eräs kotimaan parhaista joukkueista.
Myös Salon Vilppaasta oltiin alustavasti yhteydessä. Pelaaminen kotipuolessa ja vieläpä isänsä jalanjäljillä oli kiehtova vaihtoehto. Tässä vaiheessa siirto Saloon jäi yhteen puhelinsoittoon. Siirtyminen turkulaiseen Divari B:ssä pelaavaan kasvattajaseuraan ei ollut myöskään vaihtoehto, sillä Rannikko ei aikonut jäähdyttelijäksi. Suomen mestaruuskin oli vielä voittamatta.
Kataja oli lopulta paras vaihtoehto. Koossa oli jälleen nimekäs joukkue, joka taistelisi Korisliigan mestaruudesta. Toistaiseksi Pohjois-Karjalassa oli jouduttu pettymään. Pudotuspelit olivat päättyneet keväisin joko finaalitappioon tai jo välierissä.
Rannikon perheen suunnitelma oli alun perin viettää pari vuotta Joensuussa ja palata sen jälkeen Turun seudulle. Todellisuudessa pesti Katajassa venähti neljän vuoden pituiseksi. Hyvä niin, sillä Teemun johdolla seura teki pohjoiskarjalaista koripallohistoriaa.
Kun oma asunto järjestyi ja Teemun puolisolle Ilonalle löytyi mieluisa työpaikka, oli perhe-elämä mallillaan. Suomalainen perheen arki oli nyt tyystin toisenlainen kuin mihin Rannikot olivat tottuneet muualla Euroopassa. Teemu joutui jopa itse pakkaamaan pelikassinsa ensimmäistä kertaa kolmeentoista vuoteen. Isossa maailmassa se oli huoltajan tehtävä. Pelimatkoilla katkarapuvoileivät vaihtuivat ABC-huoltoasemien antimiin.
Rannikon ensimmäinen yhteinen kausi Katajan kanssa ei mennytkään niin kuin piti. Itse asiassa kausi päättyi valtavaan pettymykseen. Päävalmentaja Jukka Toijalalla oli käytössään laadukas joukkue. Jopa liiankin laadukas, kuten Rannikko itse asian ilmaisi katkeraan tappioon päättyneen kauden jälkeen.
Rannikon ensimmäinen ottelu Kataja-paidassa oli koominen. Teemu otti pukukopissa kotona pakatusta pelikassistaan valkopaitaisen peliasun. Ongelma oli se, että muu joukkue veti ylleen sinipohjaisia vaatteita. Kyse ei ollut jäynästä. Onneksi joukkueen huoltajalla oli yksi ylimääräinen oikeanvärinen peliasu. Rannikko pelasi ensimmäisen ottelunsa pari numeroa liian suurissa lainavarusteissa, ilman pelipaidan selässä olevaa nimeä ja vieläpä poikkeavalla pelinumerolla. Koominen peliasu herätti ansaittua hilpeyttä.
Katajan nimivahvan joukkueen pelit eivät sujuneet ennakoidusti. Jopa Rannikko itse pelasi ajoittain vaatimattomasti. Runkosarjan perusteella näytti siltä, että Tampereen Pyrintö tai kahden edellisen kauden mestari Loimaan Bisons vie mestaruuden. Jälkimmäinen kuitenkin hävisi pudotuspeleissä runkosarjan kolmoselle, Katajalle. Pyrintö vei lopulta mestaruuden voittamalla finaalit nopeasti.
”Joukkueemme oli käytännössä liian hyvä. Kokoonpanoa oli täysin mahdotonta roolittaa. Kierrossa oli ensimmäisestä jenkistä Jesseen asti yhteensä yksitoista pelaajaa, joista valitsemalla olisi voinut muodostaa Korisliigassa korkeantason aloitusviisikon. Oli liikaa pelaajia, jotka olivat tottuneet pelaamaan isoja minuutteja ja tekemään leijonanosan pisteistä”.
Pettymiseen päättyneen kauden jälkeen joukkueen kokoonpano meni uusiksi. Runkopelaajat siirtyivät kuka minnekin. Valmentaja Toijalakin vaihtui Pekka Salmiseen. Jäljelle ydinporukasta jäivät vain Petri Virtanen, Jesse Niemi ja Teemu Rannikko.
Kesällä 2014 Katajan asema oli erikoinen. Joensuussa oltiin tilanteessa, missä huomattiin, että Pohjois-Karjala ei enää kiinnostanut kotimaisia pelaajia. Omituinen pattitilanne jatkui pitkälle elokuuhun asti. Jopa Rannikko itse yritti houkutella haluamiaan vahvistuksia Katajaan, mutta ei onnistunut.
Kun edelliskaudella Katajassa oli pelannut useita konkareita, niin seuraavana syksynä joukkueessa oli pelaajia, jotka olivat ensimmäistä kertaa Korisliigassa. Mutta kuinka ollakaan, palaset alkoivat loksahdella paikoilleen. Amerikkalaisvahvistuksetkin osoittautuivat hyviksi. Heistä Robert Arnold palkittiin kauden jälkeen parhaana ulkomaalaisena.
Kataja eteni jälleen finaaliin. Vastustajaksi tuli kivenkova Bisons, Korisliigan sen hetkinen dream team. Etukäteen voittokertoimet Katajalle olivat pienet. Kotiottelunsa Turkuhalliin siirtänyt loimaalaisjoukkue oli ylivoimainen ennakkosuosikki. Joensuussa tiedettiin kokemuksesta, että unelmajoukkue ei aina ole tae mestaruudesta.
Suomen mestaruus ratkesi ottelusarjan viidennessä pelissä Joensuussa.
”Pelasimme niin yksinkertaista koripalloa kuin ikinä voi vain pelata. Johdimme pisteellä, kun peliaikaa oli alle minuutti jäljellä. Johto kasvoi kolmeen. Bisons onnistui kaventamaan yhteen pisteeseen, kun jäljellä oli enää 20 sekuntia. Otimme aikalisän”.
Aikalisän jälkeen Rannikko teki kaksi tärkeää pistettä vapaaheittoviivalta. Bisonsin viimeinen epätoivoinen yritys meni ohi. Kataja oli ollut 2000-luvulla neljä kertaa välierissä ja kuusi kertaa finaalissa häviävänä joukkueena. Nyt tuli lopultakin täysosuma.
Ennen kauden 2014-2015 päättymistä 36-vuotias Rannikko oli tehnyt Katajan kanssa jo uuden kahden vuoden sopimuksen. Eli ura jatkui Pielisjoen rannalla. Salminen vaihtui takaisin Jukka Toijalaan.
Keväällä 2016 Korisliigan runkosarja päättyi Katajan eduksi isolla marginaalilla. Puolivälierissä vastassa oli helppo vastus, BC Nokia. Sarja pelattiin kolmesta voitosta ja joensuulaisilla oli kotietu. Mutta niin vain Nokia voitti kaksi ensimmäistä ottelua, Kataja vasta kolmannen pelatessaan selkä seinää vasten. Katajalla oli edessään uusi pakkovoitto Nokialla. Sitä ei tullut.
”Sössimme lopussa homman täysin. Verrattuna edelliseen kevääseen ja sen riemuun, putoaminen ensimmäisellä kierroksella oli jotain aivan hirveää. Nokia meni jatkoon ihan ansaitusti, koska he pelasivat omalla tasollaan. Me emme”.
Rannikko ei halunnut päättää peliuraansa rankkaan pettymykseen, ja olihan sopimustakin vielä yksi vuosi jäljellä. Sen piti olla jälleen kerran Teemun viimeinen.
Uudistunut joukkue saatiin hyvissä ajoin kasaan. Neljä uutta jenkkivahvistusta ja pari kotimaista täsmähankintaa tekivät Katajasta jälleen kovan joukkueen. Amerikkalainen Greb Gibson kiinnitettiin valmentajaksi.
Runkosarjan päättyessä keväällä 2017 Salon Vilpas oli ykkönen ja Kataja kakkonen. Kävi lopulta miten tahansa, Rannikon perhe oli joka tapauksessa päättänyt muuttaa kotipuoleen uuteen kotiinsa Kaarinaan ja samalla Teemun ura olisi päätöksessä.
Ensimmäisellä pudotuspelikierroksella Rannikon joukkueen vastustaja oli perin tuttu, BC Nokia. Tällä kertaa ei tullut edelliskevään toisintoa. Kataja eteni välieriin. Vastustajaksi tuli Seagulls Helsingistä. Kataja ylsi finaaleihin voitoin 4-1.
Katajan finaalivastus oli Salon Vilpas, joukkue, missä Rannikko tulisi vielä pelaamaan. Toistaiseksi mahdollinen siirtyminen Saloon oli Teemun ja Vilppaan välinen salaisuus.
”Olin käynyt vähän neuvotteluja omasta tulevaisuudestani Salon kanssa. Heidän manageri Antero Jokinen oli soitellut ja kysellyt kauden mittaan tilanteestani ja ajatuksistani. Olin kertonut heille jo ihan avoimesti, mitä päässäni liikkui; että Joensuuhun emme olleet enää jäämässä vaan halusimme jo kotiin”.
Sarjan kuudennessa ottelussa Katajalla oli mahdollisuus voittaa mestaruus kotikentällään. Voitto irtosi isolla marginaalilla. Tällä kertaa kippari Rannikko nosti Pantteri-patsaan itse päänsä yläpuolelle.
”Se joukkue oli yksi parhaita, joita Suomessa on koskaan kasattu ja voisi kilpailla Korisliigan historiassa ihan ketä vastaan tahansa”.
Kauden jälkeen muuttoauto lähti Joensuusta kohti Kaarinaa. Esikoinen Lilja meni syksyllä kouluun ja Joensuussa syntynyttä Nicolasta odotti uusi päiväkoti. Teemua kiinnosti yhä pelaaminen, mutta riittävän hyvää tarjousta ei aluksi tullut. Lopulta sellainen saatiin. Salossa ymmärrettiin pelintekijän arvo.
Loppu onkin sitten salolaista koripallohistoriaa.
(Teksti perustuu Teemu Rannikko, Pelin tekijä -kirjaan)
