Lentopallo on peli, jossa voi näyttää tunteita – pelaajien ja valmentajien tunnepurkauksilla ja tuulettamisilla on kuitenkin rajansa.
Kun lentopallo liikkuu parhaimmillaan 150 kilometrin tuntinopeudella, joutuu tuomari tekemään ratkaisunsa sekunnin murto-osissa. Käytännössä tuomari ei edes ehdi kääntämään päätänsä nähdäkseen kaiken.
Niinpä lentopallotuomareiden avuksi on kehitetty kahdentoista kameran videojärjestelmä, jonka avulla epäselvät tilanteet voidaan tarkastaa tuomarivirheiden välttämiseksi. Kansainvälisissä otteluissa joukkueella on oikeus jokaisessa erässä kahteen haastoon. Käytäntö on osoittanut, miten yhden ottelun aikana tuomarin tekemä alkuperäinen päätös muuttuu useamman kerran videotarkastuksen jälkeen.
Kuulostaa inhimilliseltä – etenkin, kun tuomarivirhe voi ratkaista koko ottelun voiton.
Kotimaisissa palloilusarjoissa jääkiekossa, koripallossa ja salibandyssä on jo käytössä videotarkastukset. Jalkapallon Veikkausliigaan se on tulossa lähivuosina. Lentopallon Mestaruusliiga tekee poikkeuksen. Videotarkastusta ei ole.
Kun tuomareiden päätösten tukena ei ole videotarkastusta, pelaajien, valmentajien ja myös yleisön tunnetaso nousee. Lentopallo on herrasmiespeli, missä herkkähipiäinen päätuomari on asemassa, jossa hänelle ei juurikaan saa esittää eriävää mielipidettä – ilman varoituksen pelkoa. Sääntöjen mukaan vain joukkueen kapteenilla on puheoikeus. On erikoista, kun valmentajakaan ei saa kommentoida mitään.
Nykyisin kentällä onkin kivikasvoja, jotka eivät uskalla enää sanoa mitään. Pelaajien ja valmentajien tunnepurkauksilla ja tuulettamisillakin on siis rajansa.
Lentopallossa on selkeä hierarkia, päätuomari, verkkotuomari ja rajatuomari. Jos päätuomari toteaa olevansa oikeassa, hänellä on oikeus muuttaa rajatuomarinkin päätös. Esimerkiksi jääkiekossa päätuomari ei muuta linjatuomarin paitsiovihellystä.
Kun ilman videotarkastusta kiistanalaisia tilanteita syntyy lentopallo-ottelun aikana useita, on tuttu näky, miten joukkueen kippari käy antamassa palautetta, tosin mahdollisimman nöyrän näköisenä, ottelun päätuomarille. Lentopallon sääntöihin vähemmän perehtynyt ihmettelee siinä tilanteessa päätuomarin usein taskustaan herkästi esiin ottamia värillisiä kortteja.
Keltainen kortti tarkoittanee varoitusta, mutta senkin merkitys on useille katsojille epäselvä. Pelaaja saattaa saada jopa punaisen kortin, mutta saa jatkaa ottelua normaalisti. Punainen kortti tietää toki suoraa yhtä ylimääräistä pistettä vastustajalle.
Kovempia rangaistuksia on tiedossa, jos päätuomarin käsissä on sekä keltainen että punainen kortti. Jos ne ovat samassa kädessä, pelaaja tai valmentaja ei voi osallistua käynnissä olevaan erään, mutta voi palata peliin seuraavassa erässä. Ottelusta poisto tapahtuu, kun näytetään punaista ja keltaista korttia eri käsissä.
Kentän laidalla on ollut erikseen osoitetut rangaistuspenkit (nyk. rangaistusalue tai pukukoppi), joille rangaistava on laitettu häpeämään. Jos ottelusta poistetaan kokonaan, silloin pitää mennä katsomon puolelle.
Ehkä selkeää, mutta kuulostaa monimutkaiselta tavalliselle katsojalle.
Lentopallotuomarin korttiherkkyys ihmetyttää etenkin niitä katsojia, jotka ovat tottuneet seuraamaan muitakin palloilulajeja. Kovin pitkään rauhallisinkaan koripallovalmentaja ei lentopallo-ottelussa ”viihtyisi” ilman ulosajoa. Futismatsin päätyttyä ei kentällä olisi montaakaan pelaajaa, jos korttiherkkyys olisi samaa luokkaa kuin lentopallossa. Kiekkomatsissa jäähyaitiossa olisi lentopallon päätuomarin tulkinnoilla varsin ruuhkaista.
Lentopallon katsojat muistelevat mielellään entisaikojen pelaajia, jotka ovat olleet värikkäämpiä. Ennen kentällä oli persoonia. Haastaneet vastustajaakin verkon läpi. Lentopallossakin on kyse lajista, joka tarvitsee sytyttäjiä, jotta katsojat tulisivat paikalle. Jos halutaan lisätä ottelutapahtuman mielenkiintoa, itse pelin elävöittäminen olisi parasta palvelua katsojille. Tunnetta voisi siis olla lentopallokentälläkin enemmän – ilman pelkoa herkkähipiäisistä rangaistuksista.
