Vuonna 1939 puna-armeijan sotilaan saapas potkaisi monen virolaisen kartanon lukitun oven säpäleiksi. Viimeisetkin talon asukkaat häädettiin ulos kartanoista.
Oli alkanut neuvostoaika, joka halusi päästä lopullisesti eroon baltialaisesta kartanokulttuurista ja yläluokan arkkitehtuurista. Kartanot edustivat arvoja, jotka olivat uusien isäntien ideologian vastaisia.
Neuvostovallan aikana voimaan tullut kolhoosijärjestelmä saattoi aluksi kuulostaa kartanoiden kannalta myönteiseltä. Tulihan kartanoille näin uusi isäntä. Kolhoosit kuitenkin vahingoittivat enemmän kartanoita kuin kunnostivat niitä.
Kartano, joka sai uudeksi omistajakseen koulun, saattoi säilyä. Vaikka koulut olivat köyhiä, niissä oli aina katto ja talvella jonkinlainen lämmitys. Kartanot, jotka jäivät ilman isäntää, rapistuivat nopeasti. Autioiksi jääneet rakennukset romahtivat, vain jykevät savupiiput jäivät törröttämään kohti taivasta kuin antautumisen merkiksi.
Useita kartanoita on ryöstetty ja poltettu
1970-luvun lopulla tehdyssä kartanoarkkitehtuurin inventaariossa 625 entisestä herraskartanosta, joista tiedot oli vielä saatavilla, oli enää 17 % hyvässä kunnossa. Tämän jälkeen lukemat ovat muuttuneet vieläkin lohduttomammiksi. Esimerkiksi Harjunmaalla sijaitseva Riisiperen kartano toimi Tallinnan orpojen hoitopaikkana aina vuoteen 1984, jonka jälkeen rakennus jäi tyhjäksi. Tilalle tuli vähitellen rapistuneeseen kartanoon paikallisia irtolaisia, jotka pitivät kartanoa majapaikkanaan. Talvipakkasilla kartanon upea parketti revittiin päreiksi sytykkeitä varten. Osa Viron hylätyistä kartanoista on ryöstetty tai poltettu maan tasalle.
Osta itsellesi kartano
Neuvostovallan romahdettua alkoi jälleen uusi kausi. Hylättyjä kartanoita on nyt enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Osa on lopullisesi sortunut korjauskelvottomiksi. Osa on palautettu alkuperäisille omistajilleen, kuten Kolgan kartano Stenbockin suvulle. Von Pahlenien omistama Palmsen kartano kuuluu nykyisin valtiolle osana Lahemaan kansallispuistoa. Sagadin kartanon omistaa nyt Viron metsähallitus. Nykyisin monet kunnat omistavat alueellaan sijaitsevan kartanon, mutta useimmilla ei ole mahdollisuutta investoida rakennusten kunnostamiseen.
1990-luvulla alkanut kartanoiden palauttaminen ja yksityistämisprosessi on edennyt hitaasti, koska kartanoiden omistussuhteet ovat monasti epäselvät. Alkuperäiset omistuspaperit ovat kadonneet vallanvaihdosten myllerryksissä.
Hylätyn kartanon voi nykyisin ostaa kuka tahansa, joskus jopa hyvin edullisesti. Myyntisopimuksessa vaaditaan tosin, että kartano pitää kunnostaa. Se maksaakin sitten jo enemmän. Huonompikuntoisia on myyty pilkkahinnalla, mutta paremmassa kunnossa olevista on joutunut maksamaan jo yli miljoona euroa. Myös kartanon sijainti vaikuttaa oleellisesti myyntihintaan. 90-luvun alussa ilmaantui monia ”äveriäitä” liikemiehiä helpon rahan toivossa, mutta monen kartanon ostajan hankkeet ovat jääneet toteutumatta.
Kartanoita on tuhottu aikaisemminkin
Ulkomaalaisten omistuksessa olleet kartanot olivat 700 vuoden ajan julkisen elämän keskus, hallinto- ja oikeusaluetta. Kartanot kivisine sivurakennuksineen olivat jyrkkä vastakohta maaseudun muulle asutukselle. Herrasväki puhui rahvaalle täysin outoa kieltä, harrasti vain heille oikeutettua metsästystä, puutarhanhoitoa, ratsastusta, kirjojen lukemista. Linnoissa, kuten rahvas kartanoita Virossa nimitti, harrastettiin vain kaikkea hienoa ja ylevää.
Toisinaan eriarvoisuus johti kansan kapinointiin valloittajia vastaan. Kansannousujen aikana kartanoita hävitettiin tulella ja miekalla. Ensimmäisen kerran virolainen rahvas tarttui aseisiin Jürinyönä vuonna 1343. Kapinat kukistettiin ja kartanot nousivat aina uudelleen.
Liivinsodan aikana 1500-luvulla Iivana Julman tataarijoukot ryöstivät ja polttivat koko maan. Suuren Pohjansodan jälkeen 1600-luvulla maa oli jälleen sodan runtelema, ja kaikki piti aloittaa taas alusta. Tuhkasta nousikin kartanokulttuuri, joka on vailla vertaa Baltian historiassa.
Viron maareformista alkoi kartanoiden 80-vuotinen alennustila
Satojen kartanoiden elämä sammui 1900-luvulle tultaessa. Viron itsenäistyminen vuonna 1919 merkitsi lopun alkua kartanoelämälle tuli. Silloin toteutettiin maareformi: suurtilat lakkautettiin ja maat jaettiin vapaussodan sankareille. Vain ne kartanonomistajat, jotka olivat taistelleet Viron vapaussodassa saksalaisia vastaan, saivat pitää esi-isiensä rakennukset ja pienen palan maata. Viron itsenäistymisestä alkoi kartanoiden 80 vuotta kestänyt alennustila.
Kartanot kertovat menneestä loistosta
Kristinusko saapui Baltiaan 1100-luvulla miekan voimalla. Saksalainen ritarikunta ja Tanskan kuningas Valdemar II olivat valloittaneet lähes koko Viron vuoteen 1220 mennessä. Valloittajien perässä pyhälle maalle astuivat saksalaiset kauppiaat, käsityöläiset ja kirkonmiehet. Baltiaan syntyi saksalainen yläluokka, joka säilytti asemansa 1900-luvulle saakka. Alkuperäisväestö sysättiin alistettuun asemaan.
Maata jaettiin palkkiona valloittajille
Keski-Euroopan läänityslaitos tuli maahanmuuttajien mukana. Maa jaettiin rikkaille ylimyksille, jotka läänittivät alueitaan edelleen omille vasalleilleen. Nämä sitoutuivat suorittamaan asepalvelusta saaden korvaukseksi oikeuden kerätä veroja läänitystensä väestöltä. Jokainen uusi asuinsija oli samalla linnoitus. ”Kotini on linnani” oli vallitseva periaate. Vasta pari sataa vuotta myöhemmin feodaaliaatelisto alkoi rakentaa varsinaisia kartanoita.
Ensimmäiset kartanorakennukset olivat vaatimattomia verrattuna niihin, jotka ovat säilyneet tähän päivään. Vasallit saattoivat käydä vain pari kertaa vuodessa läänityksillään keräämässä alustalaisiltaan verot.
1600-luvulle tultaessa Viro kuului Ruotsin kruunulle. Saksalaisten rinnalle tulivat ruotsalaiset aristokraatit, joille kuningas läänitti suuria maa-aloja. Esimerkiksi De la Gardiet saivat Läänemaan maakunnan ja Haapsalun kaupungin, Hiidenmaan ja suuren osan Etelä-Viroa. Suurimmat läänitykset olivat jopa Suomen läänien kokoisia.
1700-luvulla rakennettiin herraskartanoita
Suuren Pohjansodan jälkeen Venäjän vallan alla alkoi kartanoiden kulta-aika. Ajanjakso merkitsi paikalliselle aatelistolle vallan kasvua ja talonpojan joutumista yhä syvemmälle maaorjuuteen. Kartano ei ollut enää vaatimaton rakennus, vaan se toimi herraskartanona. Päärakennukset tulivat entistä komeammiksi kaksikerroksisiksi kivipalatseiksi. Tunnettuja arkkitehtejä palkattiin suoraan Pietarista tai muualta Euroopasta rahaa säästämättä. Tyyli vaihtui barokista uusklassismiksi ja edelleen ritariromantiikkaa ihannoimaan uusgoottilaisuuteen.
Päärakennukseen tuli uusia huoneita: herrojen tupakkasalonki, ruokasali, musiikkihuone, kirjasto, biljardisali jne. Seiniä koristivat täytetyt ja kartanoherran itsensä kaatamat peuran- ja hirvenpäät, suvun vaakunat ja esi-isien muotokuvat sekä antiikinaiheiset vertauskuvalliset maalaukset. Pihapiiriin kaivettiin kalalammikoita, lehtimajoja, istutettiin puita ja pensaita sekä rakennettiin talvipuutarha, jonka suojassa kypsyi etelän eksoottisia hedelmiä ja kasvoi palmuja.
Kaiken edellä mainitun hoitamiseen tarvittiin jo yli puolen sadan henkilökunta. Jos ajat olivat huonot, takasi kartanoiden etuoikeus, viinanpoltto hyvät lisäansiot. Jo kauas näkyvä korkeuksiin kohoava viinapolttimon savupiippu oli varma merkki sitä, että lehtipuukujanteen päässä oli kartano.
