Leijonakumpu (La Butte de Lion)
Vajaa vuosi aiemmin Englannin, Itävallan, Preussin ja Venäjän yhdistyneet joukot olivat lyöneet Ranskan keisarin Leipzigin taistelussa. Ja jo nyt Napoleon valmistautui palaamaan takaisin valtaan.
Waterloon kylän eteläpuolelle pystytetyn Leijonakummun (La Butte de Lion) laelta avautuu loivasti kumpuileva maisema, jota täplittävät kunnostetut maatilat. Lännessä liikenne soljuu nelikaistaisella Brysselin ulommalla kehätiellä. Mikään ei viittaa siihen, että noin pari sataa vuotta sitten näissä maisemissa ratkottiin eurooppalaista historiaa.
Nyt aurinko paistaa, mutta toista oli kesällä 1815. Waterloon ratkaisutaisteluita edeltävinä päivinä oli satanut kaatamalla ja taistelutanner oli muuttunut mutavelliksi. Siellä missä nyt lainehtivat viljapellot, makasi kesäkuun hämärtyvässä illassa lähes 55 000 kaatunutta ja haavoittunutta sotilasta.
Legendaarisen taistelun yksityiskohtiin voi tutustua Leijonakummun ohessa olevassa opastuskeskuksessa, jonka audiovisuaalinen havaintoesitys kertoo Wellingtonin herttuan Arthur Wellesleyn täpärästä voitosta Napoleon Bonapartesta. Näissä maisemissa 18. kesäkuuta 1815 kohtasivat brittijohtajan taktinen taito ja ranskalaiset jo toistamiseen hurmanneen Napoleonin karisma.
Liittoutuneilla on kiire, sillä Napoleon on saanut varaslähdön. Jälkimmäinen tietää, että ainoa keino voittaa taistelu, on liikkua nopeasti ja lyödä vihollisen joukot yksi kerrallaan. Napoleonin kärkijoukko ylittää Belgian rajan aamunkoitteessa kesäkuun 15. päivänä.
Pimeys, taukomaton sade ja kilo kuraa jokaisen sotilaan saappaissa hidastavat Napoleonin joukkojen etenemistä. Kesäkuun 16. päivänä keisarin oikea siipi törmää Lignyssä marsalkka Blücherin johtamiin preussilaisiin joukkoihin ajaen sen pakosalle. Napoleon määrää kokemattoman markiisi Grouchyn seuraamaan vetäytyviä preussilaisia ja estämään niiden liittymisen Wellingtonin johtamiin pääjoukkoihin.
Samanaikaisesti Napoleonin vasen siipi kohtaa marsalkka Neyn, ”uljaista uljaimman”, komennossa brittien etujoukon Quatre Bras’ssa runsaat 30 kilometriä Brysselistä etelään. Brittien sitkeä vastarinta antaa ”Rautaherttua” Wellingtonille aikaa sijoittaa suurimman osan joukoistaan lähelle Waterloota. Taitavana taktikkona Wellington ryhmittää joukkonsa matalan ylätasangon vastakkaiselle rinteelle suojaan ranskalaisten tykkitulelta.
Ratkaisevana aamuna kesäkuun 18. päivä Napoleon joutuu pitkittämään hyökkäyskäskyn antamista. Taukoamaton sade on pehmittänyt maaperän ja hidastanut tykistön saapumista paikalle. Vasta kello yksitoista kajahtaa hyökkäyskäsky – kaksi kohtalokasta tuntia on kulunut liikaa.
Taivas täyttyy tykin ammuksista, mutta märkä lieju vaimentaa tykkitulen tehoa. Harjanteen suojassa olevat britit välttyvät ranskalaisten pahimmalta sulkutulelta. Seuraavaksi Ney komentaa ratsuväkensä hyökkäykseen. Britit tekevät sitkeää vastarintaa muodostaen tiiviitä neliöitä. Siilipuolustuksessa eteenpäin sojottavat pistimet estävät hevosten rynnäkön ja ranskalaisten hyökkäysinto alkaa monen turhan yrityksen jälkeen laantua.
Päivän jo taittuessa pitkälle iltapäivään Wellingtonin joukot ovat selviytyneet ensimmäisestä myrskystä, mutta vain väliaikaisesti. Marsalkka Ney kokoaa joukkonsa ja lähtee lopulliseen hyökkäykseen. Napoleon lähettää taisteluun myös uskollisen valiojoukkonsa, reservissä olleen Vanhan kaartin.
Taistelun olleessa kiivaimmillaan onneton Grouchy kadottaa kosketuksensa von Blücherin johtamiin preussilaisiin. Tykkien jyrinä kantautuu Grouchyn korviin, mutta hän noudattaa kuuliaisesti keisarilta saamaansa käskyä. Kokemattoman ratsuväen upseerin kuuliaisuus ratkaisee Napoleonin kohtalon. Vetäytyvät preussilaiset ja ”marsalkka Eteenpäin”, von Blücher, ovat kääntyneet kohti Waterloon taistelukenttää.
Napoleon teki elämänsä virheen antamalla Grouchylle väärän toimintaohjeen. Samalla kun keisarilliset joukot ovat kello 19 valmiit antamaan ratkaisevan iskun liittoutuneille, nousee pölypilvi idästä. ”Preussilaiset tulevat”, kuuluu huuto. ”Pelastukoon ken voi”, karjuvat pakokauhuun joutuneet ranskalaiset. Ensimmäisen kerran Napoleonin Vanhalle kaartille annetaan perääntymiskäsky.
Wellington heiluttaa hattuaan päänsä yläpuolella hyökkäyksen merkiksi. Täpärästi tappion välttäneet brittijoukot ryntäävät pakenevien keisarin joukkojen perään. Kello kahdeksaan mennessä Napoleonin tappio on selvä. Keisari pakenee pienen saattueen mukana etelään ja saapuu kolmea vuorokautta myöhemmin Pariisiin ja allekirjoittaa vallasta luopumispaperin sekä antautuu myöhemmin englantilaisille.
Taistelun voittajat Wellington ja von Blücher tapaavat taistelun päätyttyä kello yhdeksän La Belle Alliance-majatalon luona, joka oli ollut Napoleonin viimeinen päämaja taistelun aikana. Blücher nimeäisi taistelun kyseisen majatalon mukaan, mutta taistelun nimi jää historiaan Wellingtonin Waterloossa sijaitsevan päämajan mukaan.
FAKTAT
Waterloon taistelua ei käyty Waterloossa, vaan noin neljän kilometrin päässä kylästä etelään. Ranskan kieltä puhuvien 30 000 asukkaan Waterloo sijaitsee 19 kilometriä Brysselin eteläpuolella.
Napoleonia vastassa ollut pääjoukko muodostui briteistä, saksalaisista, itävaltalaisista, alankomaalaisista, belgialaisista ja preussilaisista. Samanaikaisesti venäläiset etenivät hitaasti länteen päin.
Napoleonin antauduttua briteille hänet karkotettiin St. Helenan saarelle, jossa hän kuoli vuonna 1821. Myöhemmin Napoleonin maalliset jäännökset siirrettiin Pariisiin Invalidikirkkoon.
Monet englantilaiset upseerit Wellington mukaan lukien tulivat suoraan tanssiaisista ja taistelivat Waterloossa juhlatamineissaan.
Vaikka ikääntyneellä marsalkka von Blücherillä oli ratkaiseva osuus taistelun voitossa, oli hän todellisuudessa dementoitunut ja näki erilaisia näkyjä.
Väitetään, että Napoleonin kohtalokkaisiin virheisiin vaikutti keisarin heikko kunto. Taistelupäivänä häntä vaivasivat kuume, rakkotulehdus ja peräpukamat.
Wellington nimesi taistelun Waterlooksi perinteen mukaisesti: nimeäminen tapahtui sen paikan mukaan, missä hän oli ollut viimeksi yötä.
Waterloon taistelun hienot internet-sivut www.waterloo1815.be
Leijonakukkula (La Butte de Lion)
Waterloon taistelun kuuluisin symboli, Leijonakukkula, pystytettiin paikalle, jossa Alankomaiden komentaja, Oranian prinssi haavoittui. 40 metriä korkean kummun laella on valurautainen leijona. Tiukka nousu rappuja ylös palkitaan upealla näköalalla yli taistelutantereen.
Kummun juurella on opastuskeskus, jossa esitellään audiovisuaalisesti Waterloon taistelun tapahtumat tunti tunnilta. Elokuvan ja tietokoneohjatun mallin avulla selviävät osapuolten liikkeet ja taktiikka. Heinä-elokuun viikonloppuina on mahdollisuus nähdä värikkäitä näytöksiä. Taistelupäivänä (18.7.) on tarjolla erityisohjelmaa.
Taistelu-panoraama (Panorama de la Bataille)
Leijonakummun vieressä on pyöreä rakennus, jonka sisuksissa on komea 110 x 112 metrin seinään maalattu panoraama, joka kuvaa värikkäästi Waterloon taistelun ratkaisuvaiheita. Siniasuiset sotilaat ovat ranskalaisia ja punaiset brittejä.
Vahakabinetti (Musée des Cires)
Tien toisella puolella on mielenkiintoinen vahakabinetti, joka esittelee sodan osapuolten johtajia. Mukana on Wellingtonin ja Napoleonin joukkojen tärkeimpiä sotilashenkilöitä.
Wellington-museo
Waterloon kaupungin keskustassa on herttua Wellingtonille omistettu museo. Brittiläisten joukkojen komentaja piti päämajaansa tässä rakennuksessa. Esillä on muun muassa Wellingtonille kuulunutta henkilökohtaista esineistöä sekä tietoa preussilaisten ja alankomaalaisten sankareiden vaiheista.
Napoleonin päämaja (Musée Provincial du Caillou)
Napoleon piti päämajaansa ratkaisutapahtumien aattona taistelukentän eteläpäässä Caillounin majatalossa, nykyisen N5-tien varressa. Esillä on Napoleonille kuulunutta omaisuutta, aseita ja taisteluun liittyneitä esineitä.
