Pähkähullua touhua! Ei järjen häivää! Lajia vähemmän tuntevalle, jopa aktiivista kuntourheilua harrastavalle, ultrajuoksu kuulostaa mielipuoliselta. Ultrajuoksu on kestävyysurheilun rajuimpia lajeja.
Kaikki maratonia pidemmät matkat voidaan luokitella ultrajuoksuksi, mutta mikään ei ole nykyään enää mahdotonta.
– Vain mielikuvitus on rajana. Mitä hullumpi idea, sitä suositummaksi tapahtuma tulee, kertoo Janne Tikkaoja, joka on itsekin innostunut lajin edellyttämistä fyysisistä ja henkisistä vaatimuksista.
Miltä kuulostaa maraton iltalenkiksi? Entä yli sadan kilometrin lenkki autiomaan kuumuudessa tai 250 kilometrin kisa Etelämantereella keskellä lunta ja jäätä. Tai seitsemässä eri maanosassa seitsemässä päivässä seitsemän maratonia. Jonkun tavoitteena on juosta joka päivä maraton yhden vuoden aikana.
Maailmassa on muutamia ultrajuoksujen klassikkoja. Eräs kuuluisimmista ja raskaimmista on Ateenasta Spartaan juostava 264 kilometrin Spartathlon. Pääosin vuoristossa kulkeva reitti pitää matkata 36 tunnissa, muuten suoritus hylätään.
Edellä kerrottuihin kisoihin verrattuna kuuden tunnin ultrajuoksu kuulostaa jo helpolta, vaikka aniharvasta on siihenkään.
Tikkaoja kokee olevansa vielä ultrajuoksujen noviisi, mutta tietää jo, mikä lajissa harrastajia kiehtoo.
– Ultrassa pystyy haastamaan itsensä, pystynkö juoksemaan kuusi, jopa kaksitoista tuntia. Laji on usein enemmän haastamista mentaalipuolella kuin fyysisellä puolella. Saan edetä rauhallisempaan tahtiin ihan luvan kanssa. En kilpaile muita vastaan, vaan itseäni vastaan. Aika- tai kilometritavoite voi olla, mutta sen jokainen asettaa itse itselleen.
Kun matka etenee, niin arjen ajatukset vähenevät. Ultrajuoksijan mieli alkaa tyhjentyä.
– Olen levoton luonne. Voisi kuvitella, että pitkäkestoinen ultrajuoksu ei sovellu sellaiselle ihmiselle. Mutta itselleni pitkä lenkki onkin rauhoittava tekijä. Kun tekee muutaman tunnin lenkkiä, ei välttämättä huomaa edes juoksevansa. Pääsen flow-tilaan. Kun oma siviilityö on hektistä, pitkät lenkit ovat hyvää vastapainoa.
Ultrajuoksussa pätee yksi olennainen viisaus: Ei matka tapa, vaan vauhti.
– Kuulostaa ehkä hölmöltä, mutta haluan juosta mieluummin pidempiä matkoja hitaammalla vauhdilla kuin lyhyempiä matkoja kovemmalla tempolla. En ajattele ultraa perinteisenä urheiluna, jossa vauhti ratkaisee. Ei ultrajuoksija juokse aina koko matkaa, välillä on pakko kävellä. Kuusi tuntia pystyy juoksemaan, mutta 12 tuntia tai jopa 24 tuntia vaatii harrastelijalta muutakin kuin juoksemista.
Voisi kuvitella, että ultrajuoksija on ulkonäöltään langanlaiha, rasvaton ja vähintään keski-ikään ehtinyt vakavamielinen masokisti. Totta on, että maailman parhaat ovat huippuunsa viritettyjä juoksukoneita, mutta suurin osa harrastajista on ihan tavallisia ihmisiä. Osan ulkonäöstä on jopa mahdotonta päätellä, että kyseessä on ultrajuoksija.
Kaarinan Keskuskentällä järjestettiin ultrajuoksutapahtuma, jossa matkoina olivat joko kuusi tai kaksitoista tuntia. Suomalainen Noora Honkala ja espanjalainen Ivan Penalba edustivat tapahtumassa maailman eliittiä. Kreikan lämmössä asuva ja harjoitteleva Honkala on onnistunut tekemään ultrajuoksusta itselleen ammatin. Se on kova saavutus lajissa, joka todellisuudessa ei ole mikään yleisölaji.
Vain pieni osa ultrajuoksijoista taistelee voitosta ja palkintorahoista. Suurimmalle osalle se, että pääsee maaliin asti, on voitto jo sellaisenaan.
– Osallistuin Vuokatin polkujuoksumaratoniin. Juostiin Vuokatin vaaroilla, kavuttiin ylös ja alas lähes seitsemän tuntia. Aika ja matka eivät edes tuntuneet niin pitkiltä. Hienot maisemat ja luonto veivät ajatukset. Muun muassa siitä syntyi idea osallistua vielä pidemmille matkoille.
Ultrajuoksussa tavoitteellisuus on olennainen osa harjoittelua.
– On helpompi motivoida itseään, kun sinulla on harjoitusohjelma ja tavoite. Tässä lajissa voi aina löytää itselleen uuden tavoitteen. Juoksutapahtumia on siksi paljon. Oma seuraava tavoitteeni on Helsingissä elokuussa järjestettävä Masokistin unelma -niminen 100 kilometrin ultrajuoksutapahtuma.
