Taustalla lumipeitteiset huiput ja etualalla kimmeltävä Lago Maggiore, Sveitsin ja Italian rajalla sijaitseva järvi. Näissä hulppeissa maisemissa pitkänlinjan salibandyvaikuttaja Petri Seppinen vietti unelmavuoden, päätoimisena salibandyvalmentajana.
Lähellä Logarnon kaupunkia Ticinon kantonissa, Maggiorejärven itäpäässä sijaitseva muutaman tuhannen asukkaan Gordola on osa Sveitsin italiankielistä aluetta. Paikallinen Verbano Unihockey oli Seppisen työnantaja ikimuistoisen vuoden aikana.
TPS Salibandyjoukkueen valmennukseen nykyisin kuuluva Seppinen on tuttu mies länsirannikon salibandyihmisille. Kokenut kaveri on ollut mukana lajin parissa ”alusta” alkaen, ensin pelaajana ja myöhemmin valmentajana.
Seppisen oma peliura päättyi vuonna 2010 hänelle tutussa seurassa SBS Wirmossa. Mynämäkeläinen seura oli myös hänen kasvattajaseuransa. Wirmosta nuorenmiehen matka jatkui Turun Palloseuran A-junioreihin (kausi 1995-1996), jonka jälkeen oli edessä paluu takaisin kotiin Wirmoon (1996-2001) ja myöhemmin vielä Lopen Laakaan (2001-2006).
Seppinen kuuluu niihin arvostettuihin salibandyn uranuurtajiin, jotka ovat siirtyneet peliuran jälkeen sujuvasti valmennuksen puolelle. Ura alkoi Mynämäellä, josta tuli siirto liigaympyröihin ja Rauman SalBan peräsimeen sekä lopulta paluu takaisin Wirmon penkin taakse.
Lähtö Sveitsiin ei tullut sattumalta. Seppinen oli unelmoinut valmentamisesta ulkomailla, jos vain tilaisuus tulisi. Niinpä myöhään keväällä 2024 tuli mielenkiintoinen soitto Sveitsistä. Verbano Unihockey osoitti kiinnostusta suomalaista valmentajaa kohtaan.
– Toukokuun alussa soitettiin. Ystäväni Jarmo Eskelinen oli pelannut ja valmentanut Verbanossa. Kun seura kyseli häneltä mielipidettä mahdollisesta suomalaisesta valmentajasta, niin Jarmo oli ehdottanut minua. Pitkään ei tarvinnut harkita lähtöä Sveitsiin. Käytännön asiat piti Suomessa järjestellä nopeassa aikataulussa. Sain töistä vuoden virkavapaata ja perheeltäni luvan lähteä.
Millainen roolisi oli Alppien eteläpuolella?
– Lähdin 14-16 -vuotiaiden päävalmentajaksi ja luomaan seuraan valmennuskulttuuria ikään kuin valmentajien valmentajana. Samalla toimin 21-vuotiaiden ja Sveitsin toiseksi korkeimmalla tasolla pelaavan miesten edustusjoukkueen apuvalmentajana. Lopulta olin myös miesten joukkueen päävalmentaja. Kyseessä oli kokopäivätyö. Unelmani oli ollut, että voisin joskus valmentaa ammatikseen, ja nyt se toteutui.
Seppisen perheeseen kuuluu puoliso ja kotona asuva aikuisiän kynnyksellä oleva tytär sekä kaksi jo kotoa pois muuttanutta lasta. Naimisissa oleva Petrin poika sai perheenlisäystä juuri ennen kuin tuore pappa lähti Alppimaahan.
Kävitkö Suomessa Sveitsi-vuoden aikana?
– Kävin muutaman kerran. Ensimmäisen kerran syksyllä, kun oli lastenlapsen ristiäiset, sitten jouluna ja pääsiäisenä. Koko perhe kävi vastaavasti vierailulla Sveitsissä.
Miten asuit?
– Asuin kylän keskustassa kerrostalon ensimmäisessä kerroksessa. Käytössäni oli makuu- ja olohuone sekä keittiö. Tilaa oli riittävästi. Perhekin mahtui sinne asumaan, kun kävivät tervehtimässä.
Millainen oli vastaanotto, kun saavuit?
– Vastaanotto oli sydämellinen. Todella hieno. Ihmiset olivat aina ystävällisiä. Kaikessa autettiin. Paikalliset lapsetkin olivat kaikki kohteliaita. Kunnioitus aikuisia kohtaan on erittäin suurta. Valmentajaakin kunnioitetaan. Huomasin sen niin junioreissa kuin aikuisissakin. Tietysti siellä myös odotetaan, että suomalaisvalmentaja tuo mukanaan jotain uutta.
Millä kielellä valmennus sujui?
– Englantia puhui kaikkein nuoremmissa vain aniharva. Vanhemmissa hieman useampi. Onneksi valmentajat osasivat englantia ja pystyivät tulkkaamaan. Aina selvittiin. Italian kieli alkoi vähitellen tarttua itsellekin ja sitä opiskelen tälläkin hetkellä. Tiedä, vaikka sitä tarvitsisin jatkossa.
Millainen taso oli Sveitsin toiseksi korkeimmalla sarjatasolla verrattuna Suomeen?
– On vaikea verrata, kun peli on ihan erityylistä ja tuomarilinjakin poikkeaa Suomesta. Oman joukkueeni oli ehkä Divarin ja Suomisarjan välimaastossa. Kauden alussa rinkimme oli pieni, mutta kolmen suomalaispelaajan myötä joukkueen taso nousi. Paikalliset pelaajat olivat tosi urheilullisia, vaikka taitotaso ei ollut samaa luokkaa. Pelaajien taustat olivat kovin erilaisia. Joku oli pelannut jalkapalloa ja toinen jääkiekkoa.
Millainen asema salibandyllä oli Alppien eteläpuolella?
– Kotikylässä Gordolassa salibandy tunnettiin hyvin, mutta muualla se ei välttämättä ole ykkösasia. Sveitsissä työt ja koulut menevät aina urheilun edelle. Kun nuori menee armeijaan, hän on poissa koko vuoden. Siellä ei tunneta urheiluvapaita. Salibandyssä tulee helposti välivuosi. Pitää olla maajoukkuetason urheilija.
– Meillä oli myös se haitta, kun alueella ei ole yliopistoa. Moni joutuu lähtemään muualle opiskelemaan. Meilläkin oli muutama pelaaja, joka osallistui joukkueen toimintaan vain viikonloppuisin. Harjoittelumäärät eivät ole samanlaisia kuin Suomessa. Mutta, kun harjoiteltiin, mentiin tosissaan.
Kannattiko lähteä?
– Ehdottomasti. Sain elämänkokemusta. Näin miten lajia tehdään muualla ja pääsin myös itse vaikuttamaan muutoksen tekemiseen. Sain vuoden tehdä valmennusta ammatikseni. Eli sain toteuttaa yhden unelmani sählyn parissa. Italian kielikin tarttui.
Suositteletko muille?
– Suosittelen kaikille valmentajille kokemuksena, jotka ovat jo harkinneet mahdollisuutta lähteä ulkomaille. Sen sijaan nuori pelaaja, joka on läpimurron kynnyksellä F-liigassa, kannattaa ensin käyttää Suomi-kortti. Eli kehittyä siihen, mihin on asettanut oman tavoitteensa ja lähteä vasta myöhemmin ulkomaille.
