Nyt on vihdoin minun aika olla itsekäs ja poistua takavasemmalle seuraamaan, kun toiset jatkavat keltaisen sukellusveneen tarinaa.
Yksi FBC Turun perustajista ja turkulaisseuran kantavista voimista Antti Vääri julkaisi tiedotteen, jota salibandyväki luki epäuskoisena varmasti useampaan kertaan. ”Ande” ei ole pelkästään paikallinen salibandylegenda, vaan yli kolmenkymmenen vuoden aikana lajin eteen tehty työ on tullut tunnetuksi koko Suomessa.
Sanotaan, että kukaan ei ole korvaamaton, mutta Väärin kohdalla ollaan hyvin, hyvin lähellä.
Kun on ollut lajissa mukana keskeytyksettä sen historian hämyisistä hetkistä alkaen tähän päivään asti, on Väärille kertynyt poikkeuksellisen suuri määrä kokemusta. Laji-ihmisten onkin kannattanut herkällä korvalla kuunnella, mitä nykyisellä salibandysenioirilla on ollut kerrottavana.
Mennään ajassa taaksepäin ja muistellaan, mitä aikojen saatossa onkaan tapahtunut.
Kaikki sai alkunsa, kun turkulainen nuorimies Antti Vääri, paikallisen urheilukaupan silloinen myyjä, ihmetteli kauppaan ilmestynyttä salibandymailaa. Tuleva lajin pioneeri Vääri tarttui oikeaan salibandymailaan ensimmäisten joukossa.
– Olin Urheilu-Hansassa töissä ja sinne tuli ensimmäiset salibandymailat myyntiin syksyllä 1991. Prostickeja, varreltaan valkoisia, missä oli vihreä tai pinkki lapa. Sähly oli tullut minulle tutuksi muun muassa jo yläasteella, kun liikunnanopettaja Veijo Wahlsten pyöritti luokkien välisiä sählyturnauksia. Innostuimme työpaikallani lajista ja pian varattiin ensimmäiset salivuorot.
– Aleksi Randell, silloinen urheilukaupan myyjä, tuleva Turun kaupunginjohtaja, keksi meille nimen Hansa Devils. Ilmoittauduimme mukaan paikalliseen Sipisarjaan. Hansa Devilsin nimellä pelasimme vain hallisarjaa, ei liiton sarjoja.
Ne joukkueet, jotka halusivat pelata Salibandyliiton alaisia sarjoja, perustivat virallisia yhdistyksiä.
– Hansa Devils oli sen verran hyvä joukkue, että halusimme päästä pelaamaan virallisia liiton pelejä. Mika Tunturi pyöritti Mikaelin seurakunnan harrastejoukkuetta, Revolution Teamiä. Syntyi ajatus yhdistää Hansa Devils ja Revolution Team. Ensimmäisessä hallituksen kokouksessa hyväksyttiin nimi FBC Turku. Piti aloittaa kahdella joukkueella, mutta joukkueita tuli nopeasti lisää.
Yksikään FBC Turun perustajista ei olisi arvannut, että seurasta kasvaa jäsenmäärältään Turun suurin salibandyseura. Viime vuonna vietettiin seuran 30-vuotissynttäreitä. Menestystäkin on tullut. Siitä todisteena on kotihallin komeita pokaaleja täynnä oleva lasivitriini.
FBC Turku on edennyt olemassaolonsa aikana kestävällä tavalla eteenpäin. Hitaasti, mutta varmasti ja ennen kaikkea ilman suuria taloudellisia riskejä ottamatta.
Alla on seuralegenda Antti Väärin kertomia viisauksia, joita jokaisen seuratoimijan, lajista riippumatta, kannattaa ottaa huomioon oman seuran toiminnassaan.
- Urheilussa on kyse intohimosta ja kiusaus isoon riskiin on aina olemassa. Haetaan pankkilainaa. Joku laittaa paljon rahaa hakiessaan pikavoittoja. Beeceessä emme ole tehneet mitään ihmeellistä. Olemme pyrkineet vahvistamaan perusrakenteita ja kasvettu isommaksi vähitellen. Matka on ollut seuralle tärkeämpi. Vain se kulutetaan, mikä kerätään.
- Jos saisimme ”pikavoittona” ison summan rahaa, voisimme pärjätä vuoden paremmin, ehkä vähän pidempäänkin. Se ei kuitenkaan vie seuraa isossa kuvassa juurikaan eteenpäin. Olemme rakentaneet toimintaa niin, että haaveilemme suuremmasta realismi edellä.
- Urheilussa usein kuvitellaan, että kun on saatu kova joukkue, niin tulee myös paljon yleisöä ja rahaa. Toisin sanoen eletään haavekuvissa, miten hankkimalla maajoukkuepelaaja, saadaan katsomo täyteen. Ja sitten kun katsomot ei täyttynytkään, niin laskut pitää kuitenkin maksaa.
- Haluamme seurana parantaa asemia omilla ansioillamme. Ei niin, että ympäriltä tippuu seuroja. On ollut pitkään merkkejä taloudellisesta ylikuumenemisesta. Salibandyssä yhtenä haasteena on, kun ”ruokittavia” päitä on pitkä lista. Tällä tarkoitan sitä, että kokonaisbudjettien pitäisi kasvaa merkittävästi, jotta sillä olisi yksittäisen pelaajan talouteen painavaa vaikutusta. Hesburgerin luukulla tienaa varmasti vielä pitkään paremmin kuin pelaamalla sählyä. Siviiliasiat, kuten työ, perhe tai opiskelu, mahdollistavat pelaamisen, jos ylipäätään mahdollistavat.
- Nykyisin liigajoukkueet rakennetaan jo hyvissä ajoin edellisen kauden aikana. FBC Turulla ei ole ollut mitään mahdollisuuksia saada suurimpia tähtiä. Maajoukkuetasoiset pelaajat valitsevat pelipaikan sarjan kärkijoukkueista. Se mitä jää keväällä jäljelle, ovat opiskelupaikan perässä siirtyviä pelaajia.
- Olemme rakentaneet toimintaa niin, että emme haaveile mistään suuremmasta. Emme esimerkiksi budjetoi etukäteen olettamalla, että paikallisottelusta tulee paljon rahaa. Vain se kulutetaan, mikä kerätään. Askel kerrallaan kehitetään tulevaisuutta.
- Itse arvostan aina niitä pelaajia, jotka ovat antaneet kaikkensa joukkueelle jo vuosien ajan. He ovat olleet mukana isolla sydämellä. Vaikka joukkueen keski-ikä on nuori, osa pelaajistamme on jo siinä iässä, että työelämä vie mennessään. Liigatasolla pelaaminen vie aikaa ja pelikaudella ei ole montaakaan vapaata viikonloppua.
- Toimintaan pitää saada päälle kasvukierre, mikä luo uskoa. Pitää löytää seuraavassa vaiheessa omien pelaajien lisäksi miesten maajoukkuepelaajien ulkopuolelta pelaajia, joista voi tulla tulevaisuuden tähtiä. Opiskelupaikkaa etsivät nuorten maajoukkueen pelaajat ovat esimerkiksi potentiaalisia vaihtoehtoja. On vanhakantaista ajattelua tuoda Turkuun kokeneita pelaajia pelkän liigastatuksen vuoksi.
- Entä sitten jos pelataan divaria? Ei F-liigassa ole tuotteena mitään niin ihmeellistä, että sen takia kannattaisi olla unettomia öitä. Jos pudotaan, sitten pelataan divaria. Minun mielestäni sarjataso ei ole oleellinen juttu.
- En koe, että tippuminen olisi henkilökohtaisella tai seuran tasolla mikään häpeäpaalu. Silloin laitetaan uutta matoa koukkuun ja noustaan jos noustaan. Vaikka miesten edustusjoukkue tippuu divariin, yhtä lailla maanantaina seuratyöntekijä menee ja painaa valot päälle seuran pyörittämään halliin. Junioreita on ihan samalla tavalla. Ei F-liigassa ole mitään niin glamouria, että siitä kannattaisi pitää ehdoin tahdoin kiinni. Ei sieltä saa näkyvyyttä, eikä sieltä saa rahaa.
- Oma rehellinen mielipide on se, ettei salibandyliigassa kuuluisi kenenkään saada mitään korvauksia. Me seurapomot ja -työntekijät olemme pienimuotoisia peliriippuvaisia ja budjetit ovat tällä hetkellä aivan limiiteillä. Rahat tulevat jonkun puuhamiehen selkänahasta eikä markkinaehtoisesti. Sen vuoksi tippuminen ei minua stressaa.
- Suomalaisen salibandyn iso kysymys on, mistä löytyy näitä ”hulluja” lisää, jotka ovat mukana 30 vuotta. Parin vuoden innostuneita pikapyörähdyksiä nähdään silloin tällöin, mutta tarvitsemme lisää Tommyjä (Koponen), Passoja (Pasi Peltola) ja Markoja (Salmela).
