Se on siinä! Se on siinä! Selostaja Antero Mertaranta hehkuttaa Suomen ensimmäistä jääkiekon maailmanmestaruutta. Joukkueen tunnelataus purkautuu aitona riemuna. Pelaajat ja valmentajat halaavat toisiaan.
Punaposkinen joukkueenjohtaja Heikki Riihiranta pillahtaa itkuun onnenkyyneleiden valuessa pitkin poskia. Kyseessä on sama kaveri, joka vuosikymmeniä aikaisemmin tunnettiin HIFK:n luunmurskaajana, joka puolustajana varjeli intohimoisesti omaa maaliaan. Hexi olisi purrut tarvittaessa vastustajaa nilkasta.
Riihiranta käytti kaukalossa sekä toisinaan jopa Helsingin kaduilla sääntöjen rajamailla ronskeja otteitaan. Hesalainen halusi pitää kiinni kovanaaman maineestaan itseään säälimättä. Siinä roolissa pillittäminen olisi ollut sula mahdottomuus. Taalajäilläkin Riihiranta pelasi ensimmäisellä kaudellaan ilman kypärää saadakseen lisää kaukalouskottavuutta. Tuskin kahden käden sormet riittävät laskemaan, kuinka monta tärskyä Riihiranta on saanut peliuransa aikana päähänsä.
Mutta niin vain karskeinkin Stadin kingi herkistyi Suomen lätkähistorian ikimuistoisimmilla hetkillä Globenin jäähallissa. Ihmekös tuo, sillä omalla urallaan Riihiranta ei päässyt lähellekään arvokisavoittoa. Pari kertaa aikaisemmin Leijonien joukkueenjohtaja oli ollut todistamassa katkeraa finaalitappiota.
Riihiranta teki komean uran jääkiekkoilijana. Paljon on mukana myös sattumaa.
Vuonna 1967 HIFK:n puheenjohtaja Göran Stubb halusi Karhu-Kissoissa pelanneen Riihirannan omaan joukkueeseensa. Hän saikin värvättyä Riihirannan ja vieläpä kesken kauden, kun ratkaisevia otteluita oli yhä pelaamatta. Stubb oli varma, että HIFK nousee Mestaruussarjaan.
Varmistaakseen nousunsa HIFK:n tuli voittaa päätöskamppailussa Riihirannan Karhu-Kissat, mutta kuinkas kävikään. HIFK hävisi, vieläpä niin, että ottelun lopussa Riihiranta teki ratkaisevan maalin Karhu-Kissoille.
Tappiosta huolimatta HIFK pääsi uusintaotteluun Töölön Vesaa vastaan. Panoksena oli nousu pääsarjaan. Se ottelu on ollut eräs HIFK:n historian tärkeimmistä. Stubbin ja Riihirannan onneksi HIFK voitti tuon tärkeän ottelun. Pääkaupungin kiekkohistoria olisi muussa tapauksessa saattanut olla hieman erilainen.
Siitä alkoi Hexin vuosia kestänyt ura Stadin kingeissä. Tuloksena viisi Suomen mestaruutta, yksi hopea ja kolme pronssia. Pelinumero 5 on ikuistettu Nordenskiöldinkadun hallin yläorsille. Melkoinen saavutus kaverilta, joka oikeasti ei edes osannut pelata jääkiekkoa.
Ehkäpä vielä merkittävämpi sattuma Riihirannan uran kannalta oli kanadalaisen Carl Brewerin tulo HIFK:hon. Jos Töölön Vesa olisi voittanut, tuskin Breweria olisi nähty Suomessa. Maailmantähti ei pelkästään mullistanut HIFK:n kiekkokulttuurin, vaan siirsi laitahyökkääjän tontilla pelanneen Riihirannan puolustajaksi. Loppu onkin kotimaista kiekkohistoriaa.
HIFK:n uusi rajusti taklaava pelitapa sopi Riihirannalle kuin nyrkki silmään. Uusi sääntöuudistus, joka mahdollisti taklaukset koko kentän alueella, oli omiaan lisäämään HIFK:n ronskia mainetta.
Taidon puutteen Riihiranta korvasi mahtavalla taistelullaan. Hän ei ollut erityisen taitava mailankäsittelijä. Hexi ei yrittänyt olla joku ”bobbyorri”, vaan laittoi kiekon liukkaasti liikkeelle, yleensä syöttämällä pakkipari Juha Rantasilalle. Riihirannan luistelukin kypärä takakenossa näytti koomiselta. Mutta hän pärjäsi piinkovalla asenteellaan kaukalossa ja hankki arvostusta. Hurjana soturina tunnetuksi tullut Riihiranta ei ollut ensimmäisten joukossa apua pyytämässä. Hänellä oli vain kolme vahvuutta jääkiekkoilijana. Yksi oli yritys. Toinen oli kova yritys. Kolmas oli aivan helvetin kova yritys.
Riihiranta kuuluu siihen sukupolveen, joka on ollut suomalaisen jääkiekon uranuurtaja. Vaikka turpaan tuli usein suurmaita vastaan eikä sitä kauan kaivattua arvokisamitaliakaan tullut, raivasi Riihiranta pelikavereineen tietä tuleville pelaajasukupolville. Matti Hagman, Veli-Pekka Ketola, Juhani Tamminen ja Riihiranta olivat ensimmäisiä suomalaisia Pohjois-Amerikan ammattilaiskaukaloissa. Suomessa jääkiekko oli vain mukava harrastus. Pelaajat kävivät töissä tai opiskelivat.
Taalakaukalot olivat omiaan Riihirannalle. Sai taklata, blokata, vääntää ja taistella. Tämä oli kuitenkin aikaa, kun Pohjois-Amerikassa eurooppalaiset pelaajat olivat kypärät päässä pelaavia sylkykuppeja. Eurooppalaista kiekkoa pidetiin amatöörien puuhasteluna. Winnipegissä eurooppalaisten asema oli parempi kuin muualla. Ketolan houkuttelemana Riihirantakin suuntasi WHA-liigaan ja Winnipegiin. Molemmilla oli taskussaan kolmivuotinen sopimus. Yhdellä kaudella irtosi arvokas WHA-mestaruus.
Syksyllä 1977 Hexi oli jälleen tutuissa maisemissa. Seuraavat kaudet HIFK-ikoni pelasi kasvattajaseurassaan. Kokemuksen myötä Riihiranta oli saanut natsoja lisää, siitä osoituksena C-kirjain peliasun rintapielessä. Kun hierakisessa pukukopissa oli kaksi kukkopoikaa, Hagman ja Riihiranta, ei voitu välttyä joukkueen sisäisiltä ristiriidoilta.
Kahden tähtipelaajan keskinäiset pullistelut eivät haitanneet menoa kaukalossa. Kun Hexin ura päättyi keväällä 1983, tilastoihin merkattiin kolmen aikaisemman mestaruuden lisäksi kaksi uutta Suomen mestaruutta. Niistä viimeisin on Riihirannan kiekkohistorian eräs ikimuistoisimmista.
Kevään 1983 Suomen mestaruus ratkottiin HIFK:n ja Jokereiden välillä. Ottelusarja sai valtavasti mediahuomiota. Jokerit meni jo 2-0 otteluvoitoin edelle, mutta HIFK tuli kahdella voitollaan tasoihin. Ratkaiseva viides ottelu pelattiin HIFK:n Nordenskiöldinkadun jäähallissa. Ottelu päättyi Stadin kingien voittoon.
Riihiranta edusti pelaajana Suomea neljissä MM-kisoissa ja yhden kerran olympialaisissa. Ainuttakaan arvokisavoittoa ei tullut. Ei edes himmeämpää mitalia, jos mukaan ei lasketa vuoden 1974 kotikisojen puupronssia. Mitali karkasi Leijonilta maalivahti Stig Wetzellin efedriinikäryn myötä.
Sen sijaan Hexin ura Leijonien joukkueenjohtajana vuosina 1993-2003 oli menestyksellinen. Siitä todisteena ovat viisi arvokisamitalia, kruununa maailmanmestaruus 1995. Vaikka mitaleja tuli, oli niiden saamisessa mukana myös paljon katkeria finaalitappiota. Milloin mestaruus karkasi rangaistuslaukauksien jälkeen, milloin selvä johtoasema tyrittiin ottelun viimeisessä erässä. Joka tapauksessa Riihiranta sai olla mukana joukkueenjohtajana niinä vuosina, kun päästiin eroon häviämisen kulttuurista ja siirryttiin ammattimaiseen voittamisen kulttuuriin.
Hexi oli elementissään Leijonien taustajoukoissa. Entisenä huippupelaajana Riihirannalla oli karismaa, joka upposi pelaajiin. Siinä isona osana oli Hexin legendaarinen huumorintaju. Jutut olivat sellaisia, että aina ei oltu varmoja, onko Riihiranta tosissaan vai ei.
Hexi meni poikkeuksellisen lähelle pelaajia menettämättä kuitenkaan uskottavuuttaan. Karismaattinen GM osasi puhua samaa kieltä pelaajien kanssa. Tosin jos tuli ristiriitoja pelaajien ja valmennuksen välillä, Riihiranta tuki aina valmentajien päätöstä. Hexin rooli yhteistyökumppaneiden hankkimisessa oli myös suuri. Tapiolan hurmurin hulvaton huumorintaju upposi suuryritysten pääjohtajiinkin.
Eräs ongelma arvokisoissa oli pelaajien alkoholin käyttö. Omituinen tapa oli perua jo Riihirannan omilta pelivuosilta. Nyt joukkueenjohtajana hän joutui läheltä näkemään, miten kiekkomaailmaan vahvasti iskostunut alkoholihuurteinen elämätapa ei ollut vieläkään muuttunut. Jos pelaajat laittoivat joskus välipäivinä vahvasti viihteelle, maistui ohrapirtelö usein myös valmennusportaalle. On selvää, että muutama arvokisamitali on jäänyt Suomelta saamatta alkoholin ansiosta.
Oli myös niitä hetkiä, kun GM-konkarikin meni hiljaiseksi. Kotikisoissa 2003 koettiin jotain ainutlaatuista. Hartwall-areena oli loppuunmyyty, kun Suomi kohtasi puolivälierissä Ruotsin. Vieraat tekivät avausosuman, mutta sen jälkeen Suomi vei ja Ruotsi vikisi. Tulostaululla oli hetkessä uskomattomat lukemat 5-1 Suomelle.
Pian kuitenkin alkoi Suomen jääkiekkohistorian suurin painajainen. Ruotsi tuli rinnalle ja viitisen minuuttia ennen päätössummeria Ruotsi teki voittomaalin. Pelaajat olivat shokissa, samoin valmennusjohto. Halvaantumisreaktio näkyi Riihirannankin kasvoilta. Siihen päättyivät päävalmentaja Hannu Aravirran ja GM Riihirannan pitkä yhteinen matka Leijonissa.
