Valikko Sulje

Koskaan et muuttua saa, toteaa pesäpalloromantikko – asiantuntija analysoi syvällisemmin

Kansallispeliimme pesäpalloon on helppo tehdä sääntömuutoksia ja saada lajista entistä yleisöystävällisempi. Se on kuitenkin helpompi sanottu kuin tehty. Pesäpallo herättää suuria tunteita.

Lajin peruselementit hutunkeittoineen ovat Tahko Pihkalan ajoista säilyneet. Ajan myötä sääntöjä on toki muutettu. Varusteet ovat viime vuosina kehittyneet. Pelaajat ovat nopeampia sekä voimakkaampia. Lajin evoluution kannalta paine sääntömuutoksiin on monien mielestä ilmeinen. Vai onko sittenkään näin?

Annetaan asiantuntijan analysoida. Kimmo Kitola, Mynämäen Vesan varapuheenjohtaja, on seurannut pesäpallon kehitystä aitopaikalta jo vuosien ajan.

Väite 1.

Pesäpallo on intohimoja synnyttävä laji. Lajia seuraava yleisö on jakautunut kahtia: mitään ei saa muuttaa tai lajin pitää kehittyä.

Kaikkia ei voi miellyttää. Onhan pesäpallossa pieniä ja vähän suurempiakin muutoksia tehty, mutta kuitenkin onneksi varsin maltillisesti. Aina, kun ehdotetaan muutoksia pitää ottaa huomioon sen kustannusvaikutus ja kenelle mahdollinen lisäkustannus kohdistuu. Esimerkiksi kenttien kokoa ei pidä mennä muuttamaan, ja siten aiheuttaa kunnille pakkoinvestointeja.

Sama koskee myös muutosehdotuksia, joissa sähköiset tulostaulut jouduttaisiin uusimaan.

Sääntömuutoksia tehtäessä on muistettava, että pesäpallosäännöt ovat jo nykyisellään varsin kinkkisiä. Jopa tuomarien sääntötuntemuksen puute on tullut esille Superpesisotteluissa.

Sääntöjen tulisikin pysyä ymmärrettävinä myös tavallista peruskatsojaa ajatellen, joka mahdollisesti tulee seuraamaan ensimmäistä otteluaan.

Väite 2.

Pesäpallo on erittäin taktinen todennäköisyyksiin perustuva peli. Pienetkin sääntömuutokset ovat ongelmallisia, sillä ne saattavat muuttaa paljonkin pelin luonnetta ja otteluvirtausta. Kun laji on taktinen, kaikkia sääntömuutoksien seurauksia on jopa etukäteen vaikea ennakoida.

Tämän takia muutoksia pitää tehdä harkiten. Kaikkia merkittäviä muutoksia pitäisi ensin testata esimerkiksi hallisarjoissa.

Väite 3.

Koppien lyöminen hidastaa pelinkulkua ja ottelun kesto pitenee. Peliin on tullut liikaa kuolleita hetkiä. Satunnaiskatsojalle kolmen ja puolen tunnin ottelu ei innosta tulemaan uudestaan paikalle. Pesäpallokin joutuu kilpailemaan ihmisten vapaa-ajasta.

Ylipitkät, reilusti yli kolmen tunnin mittaiset ottelut ovat hyvin harvinaisia, mutta ovat kiusallisia silloin, kun sellainen osuu kohdalle. Kaikkien tänä kesänä pelattujen miesten Superpesisotteluiden (171 kpl) keskimääräinen kesto on ollut 2h 29min. Mielestäni se on varsin sopivalla tasolla. Yli kolmen tunnin mittaisia on ollut 13 eli reilusti alle 10 prosenttia kaikista.

Yleinen, kaikkia pelejä koskeva lyhentäminen, tekisi normaalikestoisista peleistä liian lyhyitä. Lyhentämistoimenpiteet pitäisi kohdistaa vain ylipitkiin peleihin. Jos helppo vaihtoehto olisi olemassa, se olisi jo keksitty.

Liitossa selvitetään parhaillaan niin sanotun kahden juoksun säännön muuttamista kolmen juoksun säännöksi, mikä sinällään kuulostaa järkevältä. Kovin suurta apua siitä ei kuitenkaan synny, sillä pääsääntöisesti lyöntivuorot eivät nykyäänkään mene toiselle kierrokselle.

Toinen liitolla selvityksen alla oleva asia on siirtyminen – tai miesten osalta paluu – vapaaseen välistäjättöön. Veikkaan, että siihen tullaan siirtymään jo ensi kaudella, ja nyt myös naisten Superissa. Toisaalta usein kuitenkin haluttaisiin lajia kannustettavan siihen suuntaan, että sisäpeliä pelattaisiin yhden kärjen sijasta koko joukkueella. Sitä vastaan tuo muutos sotii räikeästi.

Oma ehdotukseni on, että yhden täyden lyöntikierroksen jälkeen sisävuoro jatkuisi vain niin kauan, kun kentällä on etenijöitä. Se kannustaisi tai pikemminkin pakottaisi pelaamaan koko joukkueella lyöjien käydessä vähiin tai loppuessa, mutta toisaalta mahdollistaisi kuinka suuren eron tahansa kiinni ottamisen. Tämä on eräs pesäpallon perusperiaatteista.

Toinen asia, jolla ottelujen kestoa voitaisiin lyhentää, on puuttuminen lukkarien liialliseen heittelyyn. Säännöthän ovat sen mahdollistaneet, mutta edelleenkin ainakin jotkut tuomarit sallivat turhan pitkän heittelyn. Tämä olisi helposti korjattavissa vain ohjeistuksella, ilman sääntömuutoksia.

Sen sijaan usein ehdotettua vuoronvaihtoon käytettävän ajan lyhentämistä en kannata. Kaikille pelaajille, myös koppareille, tulee antaa mahdollisuus nestetankkaukseen sekä omaan suoritukseen valmistautumiseen. Vuoronvaihtotauoilla on myös suuri merkitys ottelun oheismyynnin kannalta.

Liitossa on myös pohdittavana tai ainakin sille on esitetty jokeripelaajien määrän pudottamista kolmesta kahteen, pitkälti kustannussyistä, mutta myös osin sisävuorojen lyhentämistä ajatellen. Jokeripelaajat ovat kuitenkin sisäpelin erikoisosaajia. Niiden rajoittaminen näkyisi väistämättä vähentyneinä juoksumäärinä. Tätä on tuskin syytä tavoitella, joten en kannata sitäkään.

Väite 4.

Lyöjäjokereista on tullut joukkueensa tähtiä. Palkintoraati (ottelunisäntä) valitsee mielellään pöytäkirjamerkintöjen avulla ottelun parhaimmat. Valinta kohdistuu usein sisäpelissä juoksuja lyöneeseen jokeriin. Kun joukkueessa on nopsajalkainen etenijä, hän on kuitenkin se pelaaja, jonka antaa jokerilyöjälle mahdollisuuden käyttää lyöntivalikoimaansa monipuolisemmin. Myös ulkopelissä kunnostautuneen pelaajan suoritukset jäävät usein pimentoon.

Näinhän se on, että lyöjiä ja etenijöitä on vaikea suoraan verrata. Lyöjäjokerit lyövät pajatson tyhjäksi keräten yhdellä lyönnillä neljä tehopistettä. Etenijäjokerin maksimi on kaksi tuotua juoksua yhdessä sisävuorossa, mikä sekin edellyttää kunnaria tyhjään kenttään.

Miesten Superin lyöjätilaston kärjessä (3.8.) oleva Jukka-Pekka Vainionpää on lyönyt jo 109 juoksua. Etenijätilastossa vain yksi pelaaja on tuonut edes puolet tuosta määrästä (Joni Rytkönen 64). Tilastoissa lyödyt ja tuodut näkyvät kuitenkin samanarvoisina. Mutta toki on myös niin, että hyvä kotiuttajajokeri saa helposti kotiutettua hitaankin etenijän, kun taas nopeinkaan etenijä ei ehdi kotiin huonolla kotiutuslyönnillä.

Se, miksi palkinnot menevät pääsääntöisesti sisäpelin perusteella, johtuu nähdäkseni pääasiassa kahdesta syystä.

Ensinnäkin ulkopelin tilastointia ei ottelun aikana ole saatavissa mistään, ellei palkintoraadin jäsen itse pidä kirjaa.

Toiseksi ulkopelaajien tunnistaminen ei ole kovinkaan helppoa. Nykypesäpallossa ulkopelipaikat lukkaria lukuun ottamatta ovat nimellisiä. Pelaajat vaihtavat jatkuvasti paikkaa tilanteen mukaan. Hihanumerot tahtovat olla niin pieniä ja usein rytyssä, että niitä ei katsomoon asti erota.

Tänä vuonna fanikameran tuotantoyhtiön puolesta joka ottelussa valitaan Ruutu-pelaaja ja palkinto tulee antaa nimenomaan parhaalle ulkopelaajalle. Se on mukavasti tasoittanut epäsuhtaa sisä- ja ulkopelin arvostuksen välillä.

Väite 5.

Eri pesäpallopaikkakunnilla yleisölle suunnatut olosuhteet vaihtelevat suuresti. Tarjolla on puupenkkejä, putkikatsomoita ja kattamattomia katsomotiloja. Sateen uhatessa moni jää kotiin. Yleisömäärien kasvattamisen toivossa olosuhteet pitäisi saada paremmiksi.

Varmasti näin on, mutta pääasiassa kyse on rahasta tai paremminkin sen puutteesta. Meillä Mynämäellä oli ilo saada kunta mukaan kehittämään olosuhteita vastaamaan Superin tasoa. Uskoisin, että se on ollut yksi syy siihen, miksi katsojakeskiarvomme ovat sarjan keskitasoa.

Katsomoissamme on kaiken kaikkiaan noin 500 istumapaikkaa, joista noin 100 on kuppi-istuimia. Katettuja istumapaikkoja on noin 200:lle. Parantamisen varaa siis on, mutta hyvä näinkin ainakin useisiin muihin paikkakuntiin verrattuna. Kioskitarjonta on monipuolista, VIP-tilat löytyvät samoin invakatsomo ja yleisö näyttää viihtyvän.

Väite 6.

Pesäpallo mielletään amatöörilajiksi, josta harva onnistuu saamaan elantonsa. Lajin suuri uhka on nuorten lupaavien urheilijoiden siirtyminen muihin lajeihin, joista on suurempi mahdollisuus saada itselleen ammatti. Myös uudet lajit, kuten salibandy, vie potentiaalisia pesäpallonpelaajia.

Kansainvälisyyden lähes täydellinen puuttuminen on yksi lajin suurimmista puutteista ja haasteista. Se on harmi, koska laji sinällään kiinnostaisi missä tahansa, kunhan se vaan saataisiin markkinoitua ulkomaille.

Tästä uskomattomana esimerkkinä on Intia ja eräät sen naapurimaat. Siellä pesäpallosarjat pyörivät jo nyt, vaikka lähtökipinä on syttynyt vain Youtuben perusteella.

Niin kauan, kun pesäpalloa edes jossain määrin ammattimaisesti pelataan vain Suomessa, on vaikea uskoa, että ammattilaisuuden aste voisi merkittävästi nousta nykyisestä.

ETUSIVU