– Se oli Hoikkasen Jannen ensimmäinen harjoitusottelu Happeessa. Tuntematon kaveri tuli Savonlinnasta. Kukaan ei tiennyt, mikä äijä oli kyseessä. Pallo keskelle ja peli käytiin. Jumalauta, kun kaveri lähti kuin raketti. Ihan kuin olisi laitettu ruutia persuuksiin. Eikä pelännyt ketään. Kuneliuksen Jaska nimesi heti ottelun jälkeen Hoikkasen ”Hulluksi”.
Näin muistelee vuosien takaista tapahtumaa Happeen silloinen valmentaja Seppo Pulkkinen.
– Hoikkanen sopi kuin nyrkki silmään sen aikaisen Happeen pelityyliin. Janne pelasi fyysisesti kovaa, mutta vastustajaa kunnioittaen, eikä käyttänyt vippaskonsteja. Onkin vain yksi Hullu.
Savonlinnassa syntynyt Hoikkanen on Top Teamin kasvatti. Liikuntatieteen opiskelut toivat hänet Jyväskylään.
– Janne on loistava esimerkki, miten voi hoitaa pelihommat ja opiskelut kiitettävällä tavalla. Hän on myös kaveri, joka kantaa mitä suurimmassa määrin vastuun tekemisistään. Hän ymmärtää, miten kroppa toimii ja sitä tietoa hän on osannut myös hyödyntää. Kun on tullut loukkaantumisia, Hoikkanen on ollut tarkka, että ei ole tullut liian aikaisin takaisin pelille.
Pulkkinen oppi tuntemaan Hoikkasen hyvin, pelasihan savolaisjässikkä useamman kauden hirvipaidassa. Menestystäkin tuli. Hoikkanen oli mukana, kun Happee voitti keväällä 2014 Suomen mestaruuden.
– Janne pitää itsensä aina kunnossa. Tekniikka ei ole valtakunnan kärkipäätä, mutta hän tekee valtavasti töitä kehittyäkseen lisää fyysisesti sekä myös pallon kanssa. Hoikkanen on tunnollisempia kavereita, mitä olen ikinä valmentanut. Hän myös haastaa valmentajan siinä mielessä, että hommassa pitää olla järkeä.
Entä mitä mieltä on Hoikkanen itse omasta persoonallisesta lempinimestään?
– Siihen aikaan lähes kaikilla Happeen pelaajilla oli joku lempinimi. Uudellekin sellainen keksittiin nopeasti. En silloin uskonut, että oma lempinimeni jää elämään. Olenhan minä sitä miettinyt, tykkäävätkö kaikki työnantajat, jos opettajan lempinimi on Hullu. Sellainen, joka ei ole lajipiirissä, voi saada väärän käsityksen, kertoo Hoikkanen.
Ennen opintojen alkua yliopistolla Hoikkasen piti suorittaa varusmiespalvelu.
– Tavoitteenani oli heti lukion jälkeen suorittaa armeija Urheilujoukoissa. Top Teamin kakkosdivisioonan salibandyjoukkue ei olisi siihen riittänyt. Halusin siirtyä Jyväskylään Happeen liigajoukkueeseen. Siinä vaiheessa minulla ei ollut vielä tiedossa opiskelupaikkaa, vaikka olin kyllä harkinnut liikunnanopettajaksi opiskelemista.
Hoikkanen muistaa hyvin, miten sopimus Happeen kanssa syntyi.
– Seppo pyysi käymään ja vietin yhden yönkin Pulkkisen kotona. Seppo oli tehnyt taustatyötä, mutta hän ei ollut nähnyt minun kertaakaan pelaavan. Silti allekirjoitettiin sopimus. Harvoin liigapelaaja tekee sopimuksen yöpymällä ensin tulevan valmentajan luona ilman näyttöä. Seppo onkin ihmisvalmentaja. Tällä tavoin hän tutustui paremmin ihmiseen.
Hoikkasen ensimmäinen kausi Happeessa meni samalla, kun hän oli armeijassa. Toisena vuonna aukesivat ovet Jyväskylän yliopistoon.
Opiskelu liikuntatieteellisessä ja pelaaminen liigatasolla oli ajoittain raskasta. Kun päivät ja illat kuluivat liikunnan parissa, kuormitus kasvoi.
– Liikunnanopiskelu vaati paljon läsnäoloa. Kuorma kasvoi suureksi, kun samalla harjoittelin lajia ja pelasin huipulla. Muistan, kun kerran lähdin aamulla, niin mukana olivat hiihtosukset ja lasketteluvälineet. Päivän päätteeksi menin vielä fillarilla harjoituksiin. Illalla olin ihan loppu. Sama toistui parin päivän päästä. Kun tämä kesti pidempään, oli pakko olla vähän aikaa pelaamatta. En ehtinyt lainkaan palautumaan.
Hoikkanen pelasi yhteensä kuusi kautta Happeessa. Kun opiskelutkin olivat edenneet loppusuoralle, oli aika vaihtaa maisemaa. Hoikkanen siirtyi Turkuun. Samalla arjen palapelissä muutkin palaset loksahtivat paikoilleen.
– Viimeistelin graduni valmiiksi Turussa ja olin osa-aikatöissä, muun muassa valmentamassa akatemian nuoria pelaajia. Nyt olen ensimmäistä vuotta liikunnanopettajana. Puolisoni sai myös opiskelupaikan Jyväskylästä ja valmistuttuaan hänkin löysi työpaikan Turusta.
TPS oli tullut Hoikkaselle perin tutuksi jo ennen Turkuun muuttoaan. Happee ja TPS pelasivat useita pudotuspelejä vastakkain.
– Ne olivat tiukkoja matseja, mutta kääntyivät lopulta aina meille. Syntyi kuitenkin vaikutelma, että TPS on ottanut askeleita eteenpäin. Näytti urheilulliselta jengiltä. Siirtyminen Tepsiin oli helppoa, kun Turkuun oli tullut uusi hallikin. Täällä olosuhteet ovat hyvät. Samoin valmennus. Organisaatiokin vaikutti toimivalta.
Yhden joukkueiden keskinäisen kohtaamisen Hoikkanen muistaa erityisesti. Silloin hän pelasi jo TPS:n paidassa. Debyyttikausi päättyi pahaan loukkaantumiseen, vieläpä juuri ennen pudotuspelejä. Hoikkasen kohdalla loukkaantuminen tarkoittaa murheita myös siviilipuolelle.
– Jos tulee loukkaantuminen, kuntouttaminen pitää hoitaa kunnolla. Haluan jatkossakin elää liikkuvaa elämää, mutta kyse on myös ammatistani liikunnanopettajana.
Hoikkasen pelatessa Jyväskylässä joukkue eteni aina vähintään välieriin. Menestys poiki myös kutsun mukaan maajoukkuetoimintaan.
– Jo Savonlinnan aikana pelasin yhden nuorten maaottelun. Happee-aikana olin mukana enemmänkin maajoukkuetoiminnassa. Olen pelannut yksitoista maaottelua, mutta en ole ollut arvokisoissa. Olen yltänyt viimeiseksi varamieheksi.
Tätä haastattelua tehdään TPS:n pelatessa kevään 2021 pudotuspelejä. Kävi lopulta miten tahansa, Hoikkanen on jo nyt turkulaisjoukkueen menestynein pelaaja. Palkintokaapissa on yhden Suomen mestaruuden lisäksi kolme hopea- ja yksi pronssimitali.
Mikä on ollut toistaiseksi urasi hienoin hetki?
– Kyllä se on Happeen Suomen mestaruus. Ratkaisupeliä jäähallissa oli seuraamassa 4500 katsojaa, joista suurin osa oli jyväskyläläisiä. Tätä on vaikea laittaa enää paremmaksi. Oli myös kiva kokea Turussa finaalihuumaa, vaikka olinkin katsomossa. Luulen, että parhaat hetkeni ovat vielä edessäpäin.
Mikä on ollut kovin pettymys?
– SPV:lle hävitty finaalisarja. Ratkaisupeli oli Seinäjoella. Koko ottelusarjassa SPV oli johtanut otteluita vain muutaman minuutin. Hallitsimme otteluita alusta asti, mutta SPV tuli lopuksi ohi. Tietysti toinen pettymys on loukkaantuminen Turussa juuri ennen pudotuspelejä. Olin pelannut hyvän runkosarjan.
Mitkä ovat vahvuutesi ja mitä pitää vielä kehittää?
– Kaksinkamppailupelaaminen ja periksiantamattomuus. Teen pallollakin hyviä ratkaisuja. En lauo huonoista paikoista niin sanottuja matalan prosenttisia vetoja. Ei tule tyhmiä menetyksiä. Saan kauden parhaan suorituksen puristettua kevääksi. Kehitettävää olisi, että saisin vedon lähtemään ahtaimmista tiloista ja laukaukseen kovuutta lisää. Toivoisin, että pystyisin havainnoimaan kenttää vielä paremmin.
Onko sinulla ollut salibandyssä esikuvia?
– Savonlinnassa seurasin paikallista tähteä Antti Matikaista. Häntä katsoin nuorempana ylöspäin.
Mitä harva ihminen tietää sinusta?
– Olen telinejumpan joukkuekilpailun Suomen mestari. Kilpailu oli suunnattu alakouluikäisille ja se oli ainakin Itä-Suomessa silloin kova juttu. Ensin piti päästä Savonlinnan alueelta jatkoon. Sen jälkeen koko läänin alueelta ennen kuin pääsi loppukilpailuun.
Mikä on tavoitteesi salibandyssä?
– Henkilökohtainen tavoite on pelata useampi kausi terveenä. Mitä pidempään pystyt pelaamaan ilman loukkaantumisia, sitä paremmaksi kehityt pelaajana. Toivoisin olevani tulevaisuudessa niin hyvä kuin se on minun kohdallani mahdollista.
