Yksi asia oli varma kotimaisen lätkän romanttisina kultavuosina. Kun Suomen vihatuin joukkue HIFK saapui paikkakunnalle, yleisöä riitti katsomoissa. Ylimieliseksi koetun joukkueen kohtaaminen oli jokaiselle seuralle kauden kohokohta.
Punanuttujen kapellimestari, numero 20, sytytti yleisön missä päin Suomea tahansa. Matti Hagman oli oman aikakautensa suurin lätkäpersoona, omiensa ihailema ja vastustajien vihaama ristiriitainen stadilainen kukkopoika. Eletään aikaa, kun marttijarkot ja toniarimat viilettivät kotimaisissa kaukaloissa. Silloin sattui ja tapahtui.
Hagmanin aikana lätkää pelattiin rakkaudesta lajiin. Pääsarjatasollakin jääkiekko oli lähinnä intohimo, rakas harrastus. Pelaajat olivat seurauskollisia, koska syitä seurasiirtoihin oli vähän. Kun pelaajapalkkiot olivat pieniä, ei ollut kiusausta lähteä muualle.
Mahdollinen siirto tapahtui yleensä muista kuin taloudellisista syistä. Pahinta, mitä pelaaja saattoi tehdä, oli loikata paikalliskilpailijan leiriin.
Palkkapäivänä joukkueen huoltajat kiikuttivat perinteiseen tapaan harjoitusten jälkeen rahat ruskeissa kirjekuorissa pelaajille. Kuoren paksuus kertoi pelaajan tärkeyden omalle joukkueelleen. Veroja lätkäpalkkioista ei maksanut yksikään.
1960-luvun lopulla tuli voimaan koko kentän taklaussääntö. HIFK ja kanadalainen Carl Brewer mullisti kotimaisen kiekkoilun. Kokenut NHL-pelaaja opetti HIFK:n pelaajille ammattimaista asennetta ja ennen kaikkea fyysistä pelaamista. Opit menivät perille. Seuran maine kiiri. Todellisuudessa HIFK osasi myös pelata.
Vaikka muualla joukkueen peliä haukuttiin sikamaiseksi, silti monet suomalaiskiekkoilijat halusivat päästä edes kerran pelaamaan HIFK:ssa. Jos halusit pelata HIFK:ssa, oli tultava toimeen Stadin suurimman kingin, Hagmanin kanssa. Joukkueen sisällä vallitsi tiukka hierarkia, jossa jokaisella pelaajalla oli oma paikkansa. Kaikkien oli noudatettava pukukopin kirjoittamattomia sääntöjä. Hagman oli HIFK:n pukukopin päällikkö.
Hagmanin ensiesiintyminen HIFK:n edustusjoukkueessa oli vaikuttava. Valmentaja Seppo Liitsola sijoitti pikakomennuksella A-juniori-ikäisen Hagmanin kahden kokeneen sotaratsun Juhani Tammisen ja Esa Peltosen keskelle. Varastosta löytyi varamaalivahdille tarkoitettu pelipaita, jossa komeili numero 20. Ottelu ehti vanheta vain parisenkymmentä sekuntia, kun kiekko oli jo maalissa. Maalintekijäksi kuulutettiin numero 20, kannattajille vielä tuntematon Matti Hagman.
Pelatessaan pikkuleijonissa joku Hagmanin joukkuekavereista kutsui Mattia sattumalta ”Hampiksi”. Joukkueen päävalmentaja Lasse Heikkilä kuuli nimen väärin ja alkoi kutsua joukkueensa sentteriä ”Hakiksi”. Läpielämän säilynyt lempinimi oli syntynyt.
Hagmanin nousua supertähdeksi vauhditti pääsy valtameren taakse taalakaukaloihin. Hän oli ensimmäinen Suomen sarjoista myyttiseen NHL:ään ponnistanut kiekkoilija. Hagman oli lajin eurooppalaisia pioneereja, sillä hänen aloittaessaan NHL:ssä oli yhteensä vain kolme eurooppalaiskiekkoilijaa.
Kokemus oli helsinkiläiselle opettavainen, sillä Boston Bruins tunnettiin yhtenä NHL:n kovanyrkkisimmistä joukkueista. Hagman oli yksi joukkueensa kolmesta kypärää käyttäneestä pelaajasta. Tämä oli aikaa, jolloin Euroopasta tulleita pelaajia vihattiin. Boston Bruinsin valmentajakin Don Cherry suhtautui perin nuivasti valtameren toiselta puolelta tulleisiin pelaajiin.
Hagmanin mennessä NHL:ään, hänellä ei ollut esikuvia. Suomessa tuskin tunnettiin NHL-pelaajia nimeltä. Hagmanin pioneerityön ansiosta suomalaisilla kiekkoilijoilla oli nyt esikuva. Kotimaisten pelaajien kynnys lähteä ammattilaiskaukaloihin madaltui.
Hagmanin ensivisiitti NHL:ssä ei mennyt halutulla tavalla. Peliaikaa ei tullut riittävästi. Uusi mahdollisuus tarjoutui, kun hän teki sopimuksen Edmonton Oilersin kanssa. Joukkueessa pelasi pari muutakin suomalaista: Risto Siltanen ja Jari Kurri. Kausi meni Hagmanilta paremmin kuin edellisellä NHL-vierailullaan, mutta hän itse koki jäävänsä supertähti Wayne Gretzkyn varjoon. Todellisuudessa peliminuutteihin verrattuna Hagman oli joukkueensa tehokkain pelaaja, parempi kuin Gretzky!
Kotimaassaan Hagman oli monen idoli, kannattajien kestosuosikki. Hän ei ollut legenda vain kaukalossa, vaan myös sen ulkopuolella. Hagmania palvottiin kuin rokkitähteä ja suojeltiin kuin italialaista mafiapäällikköä. HIFK-fanit pitivät häntä puolijumalana.
Joukkueurheilun edustajat eivät olleet vielä 1970-luvulla suuri julkkiksia. Jätkämäiselle ja karismaattiselle persoonalle oli tilaus. Siihen HIFK:n numero 20 sopi täydellisesti. Hagmania vihattiin, mutta myös ihailtiin, joten hänestä tuli lehtiotsikoiden kestohitti.
Stadin kingi myös nautti tähteydestään. Ravintoloiden jonossa ei tarvinnut seistä. Ovimiehet päästivät kuuluisuuden ja perässä kulkevat hännystelijät maksutta jonon ohi. Istuessaan iltaa juomapuolesta ei ollut pulaa. Moni kävi mielellään tarjoamassa Hagmanille ilmaiseksi oluen tai drinkin. Kun Hagmanin ura oli jo päättynyt, oluen tarjoajia riitti vielä siinäkin vaiheessa.
Riidan haastajiakin riitti. Tappeluihin Hagmanin ei tarvinnut osallistua, sillä porukassa oli aina nyrkkiherkkiä kavereita. Kovanaamat Tony Arima ja Ari Lähteenmäki huolehtivat ”kummisetänsä” koskemattomuudesta. Jälkimmäinen sai kaukaloväkivallasta vuonna 1986 SM-liigan historian pisimmän pelikiellon, 27 ottelua.
Eräs HIFK:n pelaajien vakiopaikoista oli hotelli Hesperian yökerho, olihan seurapomo Frank Moberg paikan johtaja. “Mr. IFK”, Moberg, oli seuran legendaarinen, hienostelevasti pukeutuva kravattikauluksinen pomo. Muualla Moberg nähtiin ylimielisenä muita nenänvartta pitkin katsovana suomenruotsinkielisenä persoonana, joka pelkällä olemuksellaan sopi hyvin sen aikaisen HIFK:n imagoon.
Oli tietysti selvää, kun kaksi vahvaa vaikuttajaa oli samassa organisaatiossa, syntyi ajoittain isoja kahnauksia. Alituisena vaarana oli, että molemmilla oma ego kasvoi seuraa suuremmaksi. Vahvatahtoinen Moberg tulistui välittömästi, kun Hagman uhaksi ajoittain siirtyä vihollisleiriin eli Jokereihin. Todellisuudessa molemmat tarvitsivat toisiaan. Se ei kuitenkaan estänyt Mobergia antamasta lopulta potkuja Hagmanille.
Nuoren Hagmanin koulunkäynti takkusi. Todistuksessa oli pahimmillaan seitsemän nelosta. Lukio ja ylioppilastutkinto tuli kuitenkin suoritettua, vieläpä kohtuullisin arvosanoin. Ylioppilaskirjoitukset vaativat poikkeusjärjestelyjä. Kouluhallituksen luvalla Hagman sai lähteä matematiikankirjoituksista eri aikaan kuin muut. Syynä oli pikalähtö Saksassa pelattaviin jääkiekon MM-kisoihin.
Vaikka Hagman oli SM-liigan eräs parhaimmin palkatuista pelaajista, piti hänenkin käydä töissä pelaamisen ohella. Jääkiekko oli Suomessa yhä amatööripohjaista urheilua. HIFK:n tähti ilmoittautui palomieskouluun. Hagman halusi hankkia kunnon ammatin, kaiken varalta. Hän ei ollut poikkeus, sillä moni kotimainen jääkiekkoilija sai varsinaisen elantonsa palomiehenä. Hagman koki työt Haagan paloasemalla hyvänä vastapainona kiekkoarjelleen.
Hagmanin meriitit ovat kovat. Pitää ottaa myös huomioon, että hänen aikanaan pelattiin kaudessa vähemmän otteluita kuin nykyään. Siihen aikaan maalintekijän lisäksi tilastoihin merkittiin vain yksi syöttäjä. Kolmetoista kautta HIFK:ssa, neljä NHL:ssä, yksi Saksassa, kaksi Hockey-Reippaassa. Kolme SM-kultaa, kaksi hopeaa ja kolme pronssia. 513 pelattua SM-sarjaottelua, joissa 750 tehopistettä (288+462). Neljä pistepörssin voittoa. 104 A-maaottelua ja niin edelleen.
