– Voi vittu!
Siitä episodista on kulunut jo viisikymmentä vuotta, mutta kiekkolegenda Juha Rantasila saa kuulla siitä yhä uudestaan. Muistan itsekin elävästi, miten Leijonien luottopuolustaja komennettiin Tukholman MM-kisoissa vuonna 1970 jo kolmannen kerran samassa ottelussa jäähylle. Televisiokuva välitti kotikatsomoihin Rantasilan päällimmäiset tunnelmat.
Kenellekään ei jäänyt epäselväksi, miten Rantasilan suusta pääsi V-kirjaiminen sana. Kielenkäytöstä syntyi kohu, sillä televisio toisti hetkeä yhä uudestaan. V-sanat ikuistettiin Tukholman kisoista kotimaiseen urheiluhistoriaan.
HIFK:n tunnettu seurapomo Frank Moberg on nimennyt seuran suurimmaksi legendaksi Matti Hagmanin. Toisena tulee pitkän uran punapaidoissa pelannut Rantasila. Kovin vähän muuta yhteistä ei olekaan näillä kahdella HIFK-ikonilla. Ero oli kuin yöllä ja päivällä.
Hagman oli päivä kerrallaan elänyt luonnonlapsi, Rantasila akateemisen koulutuksen saanut kielitaitoinen kiekkoilija, joka osasi yhdistää lätkänpeluun ja tavoitteellisen opiskelun.
Yhdenkään urheilijan ei pitäisi pudota aktiiviuran jälkeen tyhjän päälle, paras tapa estää se on huolehtia koulutuksesta ja varmistaa itselleen ammatti, on varatuomari Rantasila todennut moneen kertaan tuleville kiekkosukupolville.
Rantasilaa onkin kiittäminen Pelaajayhdistyksen perustamisesta jo vuonna 1973. Siihen aikaan pelaajien sosiaaliturva ja taloudellisen aseman turvaaminen olivat huonosti hoidettu. Jääkiekko ei ollut työtä. Korvauksetkin maksettiin ruskeissa kirjekuorissa. Se raha, minä kiekosta sai, se myös useimmilta saman tien meni. Onneksi pelaajien sosiaaliturvaa on vuosien aikana kohennettu huomattavasti.
Rantasila voi vuorostaan kiittää vanhempiaan, etenkin isäänsä. Kotona tehtiin selväksi, että lätkän harrastaminen olisi mahdollista, jos kouluhommat hoidetaan moitteettomasti. Välillä piti tehdä luovia ratkaisuja, jotta molemmat onnistuivat. Pelimatkoilla muiden lätkiessä korttia bussin perällä, nuori Rantasila luki oppikirjojaan.
Vielä opiskelujen jälkeenkin Rantasila pystyi yhdistämään vuosien ajan pelaamisen huipputasolla sekä työskentelemään juristina.
Mennään kuitenkin ajassa taaksepäin.
Porissa vuonna 1945 syntynyt Rantasila aloitti jääkiekkoharrastuksen aikana, jolloin luistimeen piti mahtua parikin villasukkaa. Kasvuvaraa piti olla, mutta oli suurta juhlaa, kun sai vaihtaa ”kusiluistimet” oikeisiin hokkareihiin. Parhaat mailamerkit olivat Ala, Velika, Tope ja Fighter. Jos joku omisti ruotsalaisen Sirius-mailan, hän oli porukan kingi. Tekojääradasta vasta Porissa haaveiltiin. Jäähalleista ei nähty edes unta.
Rantasila on myös sitä ikäpolvea, joka harrasti kaikkia mahdollisia urheilulajeja lätkän pelaamisen rinnalla. Hänet valittiin kerran jopa jalkapallossa poikien maajoukkueleirille. Jääkiekkoura alkoi Porin Karhujen juniorijoukkueissa.
Ensimmäinen Rantasilan neljästä Suomen mestaruudesta tuli Karhujen paidassa vuonna 1965. Lahjakas porilainen oli siinä vaiheessa 19-vuotias lukion viimeistä vuotta käyvä koululainen.
Rantasila edusti HIFK:ta vuosien ajan. Useimmat mieltääkin hänet syystäkin tähtirintojen seuraikoniksi. Todellisuudessa oli sattumaa, että Rantasilan seuraksi valikoitui juuri HIFK. Siinä vaiheessa, kun maajoukkueympyröihinkin noussut porilainen aloitti lakitieteen opinnot pääkaupungissa, ei Mestaruussarjassa eli pääsarjatasolla pelannut ainuttakaan helsinkiläistä joukkuetta. Niinpä ensimmäisen opiskeluvuoden aikana Rantasila jatkoi pelaamista Pori Karhuissa reissaamalla ahkerasti Helsingin ja Porin väliä.
Toiseksi korkeimmalla sarjatasolla eli Suomisarjassa pelanneet HIFK ja Töölön Vesa kisasivat noususta Mestaruussarjaan. IFK voitti uusintaottelun. Rantasila oli katsomassa ratkaisuottelua raumalaisen Esa Isakssonin kanssa. Kaverit päättivät valita sen joukkueen, joka nousee pääsarjaan. Se oli HIFK.
Sen aikainen HIFK ei ollut kummoinenkaan joukkue. Sarjapaikan säilyttäminen oli tärkein tavoite. Pian alkoi kuitenkin tapahtumaan, kiitos Göran Stubbin, aikaansa edellä olevan kiekkojohtajan. Kolmen Stanley cupin voittaneen Carl Brewerin hankkiminen seuraan oli tuohon aikaan uskomaton saavutus. Brewer toimi HIFK:n pelaajavalmentajana kauden 1968–1969. Tästä alkoi HIFK nousu ja jääkiekon suosion kasvu pääkaupungissa.
”Calle” oli vasta kolmekymppinen, ei siis mikään jäähdyttelijä. Jääkiekko nousi hänen ansiostaan aivan uudelle tasolle. Kanadalaisen vaikutus on aistittavissa vielä nykyäänkin. HIFK ei ollut materiaaliltaan maamme paras, mutta Brewerin ammattimainen esimerkki tarttui muihin. Joukkueen osaaminen ja asenne kohenivat. Tuloksena oli Suomen mestaruus keväällä 1969.
HIFK menestys näkyi katsomoissa ja julkisuudessa. Media kiinnostui joukkueesta, joka pelasi värikästä pohjoisamerikkalaista jääkiekkoa. Tämä oli myös aikaa, mistä alkoi Rantasilan ja pakkipari Heikki Riihirannan vuosia kestänyt yhteinen taival sekä seura- että maajoukkueessa.
Kun poislähteneen Brewerin tilalle tuli Lappeenrannasta Lalli Partinen, riitti HIFK:n peräpäässä jatkossakin vauhtia ja vaarallisia tilanteita. Vaikka kokenut kanadalainen lähti, HIFK uusi mestaruutensa. Seuraavaa Suomen mestaruutta saatiin kuitenkin odottaa muutama vuosi. Uusi lupaava tähti oli nousemassa kotimaiselle kiekkotaivaalle. Hän oli “Hakki” Hagman.
1970-luvun alkuvuosina pääkaupunkiseudun jääkiekko oli saanut lisäväriä, kun HIFK:n ohella Mestaruussarjassa pelasi kolme muutakin helsinkiläistä joukkuetta: Jokerit, HJK ja Karhu-Kissat.
HJK:n keskittyessä jalkapalloon, HIFK teki todellisen kaappauksen. Joukkueeseen liittyivät Juhani Tamminen, Esa Peltonen, Stig Wetzell ja Jorma Immonen. Valmentajaksi tuli Seppo Liitsola. Mutta eipä mennyt huonosti naapurillakaan. Jokereissa pelasi muun muassa Seppo Suoraniemi, Lauri Mononen, Jorma Valtonen, Ilpo Koskela, Jouko Öystilä, Timo Sutinen, Henry Leppä ja Timo Turunen.
Kausi 1972-1973 alkoi vaihtelevasti. Vuodenvaihteen jälkeen alkoi tapahtumaan. Valmentaja Liitsola nosti 17-vuotiaan Hagmanin ykkössentteriksi. Tulosta alkoi tulla. HIFK jäi kuitenkin vielä hopealle, mutta jo seuraavana vuonna tuli Suomen mestaruus. Se oli Rantasilan neljäs ja viimeinen sekä Hagmanin ensimmäinen Suomen mestaruus.
Rantasila kuului viidesti Suomen MM- ja kahdesti olympiajoukkueeseen. Hän lopetti maajoukkueuransa 1974 vain 28-vuotiaana. Turnaus pelattiin Suomessa. Viimeisistä MM-kisoista tulikin ikimuistoiset. Suomi saavutti niin sanotun puupronssin. Olisimme olleet kolmansia, jos ei olisi tullut maalivahti Wetzellin efedriinitapausta.
Kausi 1974-75 oli Rantasilan kahdeksas HIFK:ssa ja samalla myös viimeinen. Siviilikiireet alkoivat rajata pelaamista huipputasolla. Vaikka pelit Suomessa päättyivät, Rantasila jatkoi yllättäen pelaamista vielä kolmen vuoden ajan Sveitsissä. Ura päättyi lopullisesti, kun Rantasila oli 33-vuotias. Kiekkolegendan tilastoihin on ikuistettu myös eräs erikoisuus: hän on ainoa puolustaja, joka on voittanut pääsarjan maalipörssin.
Nyt seniori Rantasila nauttii eläkepäivistään, mahdollisesti Etelä-Ranskassa Nizzassa. Takana on kiekkouran ohella menestyksellinen ura lakimiehenä. Tusinaan mahtuu kolmetoista juristia, mutta ilman jääkiekkoa en olisi saavuttanut tätä kaikkea, on Rantasila todennut.
