Eräs asia tulee heti selväksi. Emilia ja Olivia Pietilää ei kannata haastatella erikseen. Kun toinen aloittaa lauseen, niin toinen lopettaa. Ihmekös tuo, kun 17-vuotiailla sisaruksilla on ikäeroa vain kuusitoista minuuttia. Olivia on vanhempi, tai sitten se on päinvastoin.
– Emme ole identtisiä kaksosia, mutta olemme toistemme parhaat kaverit. Nuorempana kuljimme samanlaisissa vaatteissa samoja reittejä yhteisten kavereiden kanssa. Nyt iän myötä on tullut erojakin. Voimme kulkea omia polkujamme. Hiuksetkin on värjätty erivärisiksi, toteavat Pietilän sisarukset.
Kyseessä on FBC Loiston naisten liigajoukkueen kaksi lahjakasta pelaajaa. Onneksi erotuksena toisella, puolustajana pelaavalla Emilialla, on pelinumero 61 ja hyökkäyksessä pelaavalla Olivialla 66.
– Isä pelasi aikoinaan numerolla 61. Itse halusin mahdollisimman lähellä olevan numeron, 66. On kiva tulla ottelun alussa kentälle siskon kanssa peräkkäin.
Nuoresta iästään huolimatta molempien taidot riittävät jo liigatasolle. Eipä FBC Loiston joukkueessa ole ainuttakaan kokenutta pelaajaa. Silti joukkue on pärjännyt tällä kaudella pääsarjatasolla (FLA) mainiosti.
Vaikka Turussa pelataan, Pietilän kaksosten juuret ovat vahvasti Mynämäellä, ja ovat siellä yhä edelleen.
– Olemme wirmolaisia FBC Loiston ja SBS Wirmon välisen yhteistyösopimuksen kautta. Eli voisimme edustaa Wirmoa junioreiden otteluissa, mutta tällä kaudella olemme pelanneet vain Loiston liigapelejä. Jos Mynämäellä on loppukaudesta tarvetta, niin mielellään pelaamme sielläkin. Kaikki me olemme edelleen hyviä kavereita keskenämme, emmehän ole Mynämäeltä vielä kokonaan lähteneetkään. Siellä asumme ja opiskelemme Mynämäen lukiossa.
Emilian ja Olivian salibandyn aloittamisessa ja kehittymisessä liigatasolle on oman isän, Mika Pietilän, merkitys suuri. Mika on nyt Loiston liigajoukkueen yksi valmentajista, joten tyttöjen harjoitusmatkatkin Mynämäeltä Turkuun hoituvat siinä samalla.
Isä Pietilä on pitkän linjan salibandyvaikuttaja, sillä hän innostui uudesta lajista jo pikkupoikana 1990-luvun alkuvuosina. Jotain aikaperspektiiviä saa, kun tietää, että Turun alueen lajipioneerit Ilkka Karhemo ja Janne Aho ovat olleet Mikan valmentajia.
– Aloitin harrastamisen Ruskolla (SBS RuPa) ja sieltä siirryin Turun Namikan kautta Tepsin junioreihin. Aikuisiällä muutin Mynämäelle ja siellä minua pyydettiin mukaan Wirmon toimintaan. Valmensin poikajunioreita, kun omat kaksoistytöt eivät olleet vielä syntyneetkään, kertoo Mika Pietilä.
Kun aika oli sopiva, isä houkutteli omat tyttärensä mukaan harjoituksiin. Kaksoistytöt muistavat sen hyvin.
– Kun olimme alakouluikäisiä, isä pyysi mukaan kokeilemaan salibandyä. Innostuimme heti. Joukkueessamme oli samanikäisiä tyttöjä, mutta aluksi he tulivat Mynämäen eri kyläkouluista. Vasta yläasteella olimme kaikki samassa koulussa.
Salibandy oli vain yksi Emilian ja Olivian liikuntaharrastuksista. Mukana olivat muun muassa yleisurheilu ja telinevoimistelu.
– Tykkäämme molemmat kaikista urheilulajeista. Liikuntanumero on ollut aina kymppi. Jalkapallo oli pitkään salibandyn rinnalla, kunnes oli pakko valita toinen. Aika ei enää liigatasolla riittänyt molempiin.
Uuden HaNi-hallin myötä olosuhteet Mynämäellä olivat salibandylle mainiot. Tulostakin alkoi tulla. Mynämäkeläinen tyttösalibandy nousi valtakunnan otsikoihin, kun pienen maalaiskunnan lahjakkaat tytöt alkoivat voittaa Suomen mestaruuksia.
– Voitimme Wirmossa seurahistorian ensimmäisen mitalin, C-juniorina SM-pronssia. Sen jälkeen tuli SM-kultaa C- ja B-tytöissä. Saavutukset olivat kovia juttuja pienellä paikkakunnalla.
Kun Turun suunnalta ilmaistiin kiinnostusta, oli aika harkita siirtymistä salibandyuralla eteenpäin.
– Kysyimme isältä neuvoa, lähdemmekö Turkuun. Hän oli sitä mieltä, että kehityksen kannalta kannattaa lähteä pelaamaan aikuisten otteluita. Isä on aina ollut kannustaja, tsemppaaja sekä kuljettanut harjoituksiin.
Eipä aikaakaan, kun Mikakin huomasi siirtyvänsä tyttärien perässä kohti uusia haasteita.
– Kun olin ollut pitkään Mynämäellä valmentajana, olin aikonut lopettaa. Tytöilläkin oli jo toinen jalka Turussa. Viikko siitä, kun olin ilmoittanut lopettavani, Matti Pienihäkkinen soitti ja pyysi mukaan Loistoon.
Näin Pietilän perheen palapelin palaset loksahtivat jälleen paikoilleen.
– Turun Kerttulin urheilulukio olisi ollut meille yksi vaihtoehto. Mutta, kun asumme kotona Mynämäellä, olisimme joutuneet heräämään todella aikaisin. Koulunkäynti olisi tullut liian raskaaksi. Emmekä halunneet vielä muuttaa pois kotoakaan.
Vaikka Pietilän kaksoset ovat vasta aikuisiän kynnyksellä, on salibandyuralle mahtunut muutama ikimuistoinen hetki.
– Tärkein on juniorisarjojen SM-kullat, koska ne olivat meille ja Mynämäelle ensimmäisiä Suomen mestaruuksia. Kyllä Suomen cupin voittokin maistui, kun se tuli naisten sarjassa. Myös se on ollut kivaa, kun olemme molemmat päässeet mukaan maajoukkuetoimintaan, ensin U16 ja myöhemmin U19. Olemme aina tsempanneet toisiamme eikä olisi kamalaa, vaikka vain toinen valittaisiin.
Loisto nousi täksi kaudeksi pääsarjaan, eikä vain osallistumaan, vaan menestymään. Tuloksena oli jo Suomen cupin voitto ja asianmukaiset juhlimiset.
– Paikan päällä Riihimäellä juhlittiin menemällä valmentajia myöten pelikamat päällä suihkuun. Turkuun palattuamme menimme hallille juhlimaan ja viettämään yhdessä aikaa. Pelailtiin, syötiin ja herkuteltiin.
Nälkä kasvaa syödessä. FBC Loistolla on edessään pudotuspelit. Yhtäkään ottelua ei ole vielä voitettu, mutta jos hyvin käy Mynämäellä pitää Pietilän kodissa raivata tilaa palkintokaappiin. Jos mitali tulee, niitä tulee jälleen kaksin kappalein. Tai itse asiassa kolmin kappalein, iskälle myös.
