– Onhan tämä ihan luksusta. Ei ainakaan jää olosuhteista kiinni, etteikö tulisi hyviä jalkapalloilijoita.
Näin toteaa pitkänlinjan jalkapallovaikuttaja Matti Raho, kun istumme Kupittaan jalkapallostadionin ravintolan lämpimissä sisätiloissa.
Isoista lasi-ikkunoista avautuu näkymä, josta emme voineet kumpikaan pikkupoikina edes unelmoida. Veritaksen samettinurmi viheriöi kauttaaltaan tasaisena, vaikka on jo myöhäinen syksy. Toisella puolella vanhat kulahtaneet nurmikentät ovat saaneet tekonurmipinnoitteen. Niistä Kupittaa 1, joustopohjainen ja talvipakkasilla lämmitettävä kenttä, odottaa Fifan hyväksyntää.
Kaukana ovat ne ajat, kun turkulaiset pääsarjatason jalkapalloilijat ruuvasivat kenkiensä pohjiin talvirenkaiden nastoja, jotta eivät liukastelisi liukkaalla Kupittaan Sirkuskentän hiekkapohjalla.
Voisi olosuhteiden puolesta olettaa, että nykyään Turussakin kehittyisi vuosittain useita Veikkausliigatason pelaajia, joista osa siirtyisi ammattilaisiksi ulkomaan kentille. Asia ei ole kuitenkaan itsestään selviö.
Raholla on kokemusta kotimaisesta jalkapallosta viideltä eri vuosikymmeneltä. Kannattaa kuunnella, mitä vanhan liiton miehellä on sanottavanaan turkulaisesta jalkapallosta. Rahon valmennusura alkoi yli kolmekymmentä vuotta sitten. Perin tutuiksi ovat tulleet niin Turun Palloseuran kuin FC Interinkin junioritoiminta.
Rahon valmennusura alkoi TPS:ssä 1980-luvulla hänen ollessaan 27-vuotias. Tarjolla olleet valmennuskurssit tuli suoritettua nopeaan tahtiin. Kun FC Inter perustettiin 30 vuotta sitten, Stefan Håkans sai houkuteltua innokkaan valmentajan sinimustiin. Raho toimi uuden seuran junioripäällikkönä. Välillä muutama vuosi vierähti uudestaan mustavalkoisissa, mutta 2000-luvun alkuvuosista alkaen Raho on toiminut Interissä eri valmennustehtävissä nuoremmista ikäluokista alkaen aina edustusjoukkueeseen asti.
Kokenut Raho tunnetaan omasta tavastaan valmentaa.
– Oma valmennusfilosofiani on vahvasti ihmisläheistä, vähän samanlaista kuin opetustyö. Harjoitukset eivät ole pelleilyä, mutta sen pitää olla mukavaa. Kyse on kuitenkin pääsääntöisesti lapsista. Treeneissä pitää viihtyä. Ehkä juuri siksi itsekin viihdyn parhaiten haaste- ja harrastejoukkueissa. Pitää valmentajana olla realistinen ja rehellinen eikä antaa väärää kuvaa, että kaikista tulee ammattilaisia. Ja jalkapallon harrastamista voi jatkaa, vaikka pelaisi esimerkiksi Kakkosessa.
– En usko mihinkään valmiiseen systeemiin, missä edetään kaavamaisesti eteenpäin. Nuoret ovat niin erilaisia ja yksilöitä. Hyvä esimerkki on maajoukkueemme päävalmentaja Markku Kanerva, jolla ei ole käytössään kaikkien aikojen paras joukkue, mutta hän näkee, miten eri pelaajista saa parhaat puolet irti. Tällaisesta tavasta valmentaa on esimerkkinä Niklas Moisander, joka siirrettiin nuorten maajoukkueessa kymppipaikalta puolustajaksi. Siitä lähti hänen uransa lentoon. Jere Uronenkin oli alun perin hyökkääjä ja on lopulta menestynyt laitapakkina.
Yksittäinen pelaaja ei kehity huippupelaajaksi seuran harjoituksissa, vaan sen avulla, mitä hän tekee vapaa-ajallaan. Silti entistä nuoremmat lapset tuodaan mukaan ohjattuun harjoitteluun. Käytännössä se tarkoittaa alakouluikäiselle lapselle seuran järjestämiä harjoituksia useita kertoja viikossa. Nuoremmista kahden lajin harrastajista osa tippuu pois, kun valmentajat vaativat tiivistä osallistumista – vaikka todistettu tosia-asia on, että monipuolisesti harrastamalla tulee parempia aikuisiän urheilijoita.
Osa uskoo, että jalkapallokin on varhaisen erikoistumisen laji. Onko näin?
– Muistan, miten omalle ryhmälleni oli jalkapallon ohella Hannu Rautalan vetämiä yleisurheilutreenejä. Pallollisia harjoituksia oli vain kolme kertaa viikossa. Kun omat poikani pelasivat Nappulaliigassa, valmentaja Reijo Pihl vei pelaajat painisalille. Kerran itse vein pelaajat Taina Kovalaisen fyysisiin tanssitreeneihin. Harjoiteltiin kaikkea muuta mahdollista. Nykyään kaikki on ohjattua lajiharjoittelua monta kertaa viikossa.
– Ehkä nuoret kunnianhimoiset valmentajat ajattelevat, että oma menestyminen lasketaan siitä, miten oma joukkue pärjää. Uskalletaan ottaa peliin vain osa pelaajista, jotta voitettaisiin jokin yksittäinen ottelu. Jos kaikki pääsisivät pelaamaan, joka tapauksessa joukkueesta kehittyy yksi ”moisander”. Pitää muistaa, että jalkapallo on lasten oma harrastus ja peli on sen ”suola”.
Miltä kuulostaa seuraava? 10-vuotiaalla pojalla oli lajiharjoitukset neljä kertaa viikossa ja siihen päälle viikonloppupelit. Pelaajan into lopahti ja kuljettajana toiminut isäkin väsähti.
– Harjoittelun määrä ei tuota hyviä pelaajia. Jos se olisi näin yksinkertaista, niin sen avulla meillä kehittyisi paljon huippupelaajia. Tulos on huono, jos tulet aina harjoituksiin väsyneenä. Harjoittelun laatu ja mielekkyys ovat määrää tärkeämpiä. Itse pidän huolen, että lomat ovat lomia. Lasten pitää saada viettää lapsuuttaan. Ja kun koulutyötkin on hoidettu, on mukavampaa tulla harjoituksiin. Kokeisiin lukeminen ei ole este kehittyä jalkapalloilijana.
Vanhempien odotuksetkin voivat olla ylisuuria. Huipulle yltää kuitenkin vain ani harva.
– Olen saanut olla yli kolmenkymmenen vuoden ajan tekemisissä Turun alueen parhaiden junioreiden kanssa. Yhden käden sormissa voi laskea, kuinka monesta heistä on tullut ”jonikaukoja”, eli tehneet kansainvälistä uraa. Liigapelaajia on tullut enemmän, mutta voisin väittää, että niitä on tullut aikaisemmin enemmän kuin nykyään. Voisi todeta, jos sadasta juniorista parhaimmassa tapauksessa kolme yltää ammattilaiseksi, lopusta pelaajasta pitäisi saada kasvatettua hyviä kansalaisia Suomeen.
Kun kokeneena vanhan liiton valmentajana toimit vallalla olevien käsitysten vastaisesti, saatko paljon palautetta nuoremmilta?
– Kyllä varmaan nuoremmat ajattelevat, että noiden vanhempien jäärien aika on ohi. Arvostan nuoria valmentajia, mutta ehkä kuitenkin kannattaa kuunnella, mitä vanhoilla jermuilla on kerrottavana. Esimerkiksi onko 10-vuotiaana pakko voittaa kaikkia pelejä. Jos saadaan suurin osa jatkamaan harrastusta pidempään, on asiat tehty hyvin. Sieltä tulee joka tapauksessa joku uusi huippupelaaja.
Ennen pääsarjatasollakin työelämä yhdistettiin jalkapallon harrastamiseen. Kun tuli aika ripustaa nappulakengät viimeistä kertaa pukukopin naulaan, siirtyminen normaaliin siviilielämään tapahtui ongelmitta. Entisaikojen pääsarjatason pelaajat eivät lopettaessaan pudonneet tyhjän päälle.
– Ehkä liian vähän on otettu huomioon, mitä sitten, jos minusta ei tule jalkapallon ammattilaista. Siinä pelaajien ohjaaminen on jäänyt hieman hataralle pohjalle. Kysymys on koko paketista eli pelit ja koulut pitää hoitaa. Seurallakin on tässä oma vastuunsa.
FC Interissä ongelma on tiedostettu. Seura tarjoaa junioripelaajilleen tukimuodon, jolla ratkotaan pelaamiseen, opintoihin ja työelämään liittyviä kysymyksiä. Raho ohjaa toimintaa yhdessä toisen kokeneen kouluammattilaisen Rainer Svensin kanssa. Jälkimmäinen toimii siviilivirassaan sekä opettajana että opintojen ohjaajana. Raho on ollut opettajana ammatillisessa koulutuksessa ja toimii tällä hetkellä työelämälehtorina Turussa.
– Tarjoamme pelaajille kaiken tietotaitomme ja verkostomme, kerromme eri vaihtoehdoista sekä teemme tarvittaessa tutustumiskäyntejä oppilaitoksiin.
Lasten valmentamisessa tosiasia on, että kukaan ei osaa sanoa, miten nuoren kehitys etenee, kiinnostaako jalkapallo ylipäätään enää parin vuoden kuluttua. Raho myöntää, että hänenkin arvio meni kerran pahasti pieleen.
– Olimme suomalaisten pelaajien kanssa pelaamassa Espanjassa nuorten olympialaisissa. Pelasimme Portugalia vastaan. Mukana oli muun muassa nuori Mika Ääritalo. Voitimme 3-1. Itse olin silloin sitä mieltä, että Portugalin eräästä hyökkääjästä ei tule koskaan huippupelaajaa. Levitteli vain käsiään. Asenne oli kaverilla pielessä. Arvioni meni pieleen, sillä Christian Ronaldo on tehnyt ihan hienon uran.
